No. 6 - Vol. 1 Ch. 1 (b)

Jatkoa Osalle A

T/N: No. 6 kuuluu Asano Atsukolle. [Selitykset hakasulkeissa, pienempänä ja sinisellä!]

--------------------------

"Älä liiku", hän sanoi.

Hän oli lyhyempi kuin minä. Tukehtuen hänen allaan, yritin väkisin katsoa häntä silmiin. Ne olivan tummat, silti samaan aikaan vaalean harmaat. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista väriä. Hänen sormensa tiukensivat otettaan. Poika ei näyttänyt yhtään vahvalta, silti olin täysin kykenemätön liikkumaan. Se ei ollut mitään, mihin normaali ihminen kykenesi.

"Ymmärrän", kykenin henkäisemään. "Olet tottunut tekemään tätä."

Harmaa silmäpari ei räpäyttänytkään. Katseen yhä herkeämättä ne muuttuivat rauhallisiksi kuin lempeä meren pinta, enkä pystynyt näkemään uhkaavaa, pelokasta tai murhaavaa aikomusta niistä. Ne olivat hyvin hiljaiset silmät. Pystyin tuntemaan oman paniikkini laantuvan.

"Hoidan sinun haavasi", sanoin huuliani nuollen. "Olet loukkaantunut, etkö olekin? Minä hoidan sen."

Pystyin näkemään oman heijastukseni tunkeilijan silmistä. Hetken aikaa minusta tuntui, kuin ne voisivat imaista minut. Siirsin katseeni alas ja toistin itseäni.

"Minä hoidan haavan. Meidän täytyy pysäyttää verenvuoto. Hoitaa. Ymmärräthän mitä sanon?"

Ote kurkkuni ympäriltä hellitti hivenen.

"Shion."

Äitini ääni kantautui sisäpuhelimesta. "Sinulla on ikkuna auki, eikö olekin."
Imin ilmaa sisääni. Voin hyvin. Kaikki oli hyvin, vakuutin itselleni. Voisin puhua normaalilla äänellä.

"Ikkuna? ...ai, joo, se on auki."

"Vilustut, jos et sulje sitä."

"Tiedän."

Pystyin kuulemaan äitini nauravan toisessa päässä.

"Okei, tajusin... ai niin, äiti?"

"Mitä?"

"Minulla on raportti kirjoitettavana. Voitko jättää minut hetkeksi rauhaan?"

"Raportti? Eikö sinun lahjakkaiden oppikurssisi vasta alkanut?"

"Häh? Ai... no, minulla on paljon toimeksiantoja tehtävänä."

"Vai niin... älä rasita itseäsi. Tule alakertaan päivällisaikaan."

Kylmät sormet siirtyivät pois kurkultani. Ruumiini oli vapaa. Venytin kättäni laittaakseni ilmatilanvalvontajärjestelmän uudelleen päälle. Pidin huolen, että jätin turvajärjestelmän pois päältä. Jos en olisi tehnyt niin, se olisi havainnut tunkeilijan vieraana paikallaolijana ja laukaissut läpitunkevan hälytyksen. Jos henkilö tunnistettaisiin oikeutettuna No. 6:n asukkaana, tätä ei tapahtuisi, mutta en voinut kuvitellakaan tämän likomärän tunkeilijan omaavan kansalaisoikeuksia.

Ikkuna sulkeutui ja lämmin ilma ryhtyi kiertämään huonetta. Harmaasilmäinen tunkeilija lyyhistyi toiselle polvelleen ja nojautui vuodetta vasten. Hän päästi pitkän, syvän huokauksen. Hän oli heikentynyt huomattavasti. Otin esiin ensiapulaukun. Ensimmäiseksi kokeilin hänen pulssinsa, sitten revin hänen paitansa auki ja aloin puhdistamaan haavaa.

"Tämä..."

En voinut kuin tuijottaa. En ollut tuttu tämän tyyppisen haavan kanssa. Se oli viiltänyt auki pintanaarmun olkanivelen lihaan.

"Ampumahaava?"

"Joo." Se oli rento vastaus. "Se ei aivan osunut. Mikä on termisi tälle? Pintanaarmu?"

"En ole asiantuntija. Olen yhä opiskelija."

"Lahjakkaiden oppikurssilla?"

"Ensi kuusta lähtien."

"Vau. Korkea ÄO vai?"

Hänen äänessään oli vivahdus sarkasmia. Nostin katseeni haavasta ja katsoin häntä silmiin.

"Pilkkaatko minua?"

"Pilkkaanko? Kun sinä hoidat minua? En ikinä. Joten mihin olet erikoistunut?"

 Kerroin olevani erikoistunut ekologiaan. Minut oli juuri hyväksytty lahjakkaiden oppikurssille. Ekologia. Sillä oli vähiten tekemistä ampumahaavojen hoidon kanssa. Ensimmäinen kokemukseni. Se oli vähän jännittävää. Katsotaanpa, mitä minun täytyy tehdä ensimmäiseksi? Desinfioida, sitoa... aivan, minun täytyy pysäyttää vuoto.

"Mitä sinä teet?"

Hän tuijotti, kun otin ruiskun desinfiointipakista ja nielaisin.

"Paikallispuudutus. Okei, nyt mennään."

"Odota, odota hetki. Sinä aiot jähmettää sen, ja sitten mitä?"

"Omepelen sen."

Ilmeisesti olin sanonut tämän sellainen virne naamalla, että näytin nauttivani tilanteesta erittäin paljon. Sain tietää siitä paljon myöhemmin.

"Ompelet sen! Voiko enää tehdä yhtään alkukantaisemmin?"

"Tämä ei ole sairaala. Minulla ei ole huippulaitteistoa, ja sitä paitsi, minusta jo itse ampumahaava on melko alkukantainen."

Rikollisuus kaupungissa oli äärimmäisen lähellä nollaa. Kaupunki oli turvallinen, eikä tavallisen kansalaisen tarvinnut kantaa asetta. Jos he kantoivat, se oli ainoastaan metsästystä varten. Sääntöjen mukaan kahdesti vuodessa oli metsästyskausi. Vanhanajan tuliaseet roikkuen olkapäillä, harrastajat rohkenivat pohjoisille vuorille. Äiti ei pitänyt heistä. Hän sanoi, ettei ymmärtänyt, kuinka ihmiset pystyivät tappamaan eläimiä huvikseen, eikä hän ollut ainoa. Säännöllisissä laskennoissa 70 % kaupunkilaisista ilmaisivat tyytymättömyyttä metsästykseen urheilumuotona. Viattomien eläin-parkojen tappaminen - kuinka väkivaltaista, kuinka julmaa...

Mutta vertavuotava hahmo edessäni ei ollut kettu eikä peura. Se oli ihminen.

"En voi uskoa sitä", mutisin itsekseni.

"Uskoa mitä?"

"Että on ihmisiä, jotka ampuvat toisia ihmisiä... ellei... älä sano, että joku metsästysklubista ampui sinua vahingossa?"

Hänen huulensa kiertyi. Hän hymyili.

"Metsästysklubistako? No, luulen, että heitä voi sanoa siksi. Mutta he eivät ampuneet vahingossa."

"He tiesivät ampuvansa ihmistä? Se on lainvastaista."

"Onko? Ketun sijaan he vain sattuivat metsästämään ihmistä. Ihmisjahtia. En usko, että se on lainvastaista."

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että on metsästäjiä ja metsästettyjä."

"En ymmärrä mitä tarkoitat."

"Arvelinkin, ettet ymmärtäisi. Ei sinun tarvitse ymmärtää. Eli siis, aiotko tosiaan pistää minua neulalla? Eikö sinulla ole spray-puudutusta tai jotain?"

"Olen aina halunnut yrittää pistämistä."

Desinfioin haavan ja laitoin puudutusaineen ruiskeella haavoittuneen alueen ympärille. Käteni tärisi hieman hermostumisesta, mutta jotenkin se meni sujuvasti.

"Sen pitäisi puutua pian ja sitten -"

"Aiot ommella sen."

"Joo."

"Onko sinulla yhtään kokemusta?"

"Ei tietenkään ole. En ole lääketieteellisessä. Mutta tiedän perusteet haavan ompelusta. Näin siitä videossa."

"Vai perusteet..."

Hän veti syvään henkeä ja katsoi suoraan kasvoihini. Hänellä oli kapeat, verettömät huulet, kuoppaposket ja kalpea, rutikuiva iho. Hänellä oli sellaisen ihmisen kasvot, joka ei ollut elänyt kunnollista elämää. Hän tosiaan näytti aivan kuin eläinuhrilta, jota oli lähiaikoina ajettu takaa loppuun uuvutettuna, ilman paikkaa johon paeta. Mutta hänen  silmänsä olivat erilaiset. Ne olivat tunteettomat, mutta pystyin tuntemaan niistä peräisin olevan raivokkaan voiman. Oliko se elinvoimaisuutta? Minä ihmettelin. En ollut koskaan eläissäni nähnyt ketään, jolla oli näin mieleenpainuvat silmät. Ja nuo silmät tuijottivat minua rävähtämättä.

"Olet outo."

"Miten niin?"

"Et ole edes kysynyt nimeäni?"

"Ai joo. Mutta en ole esitellyt itseänikään."

"Shion, eikö? Niin kuin se kukka?" [Shion/嫁菜] Asteri japaniksi]

"Joo. Äitini pitää puista ja villikukkasista. Entäpä sinä?"

"Nezumi." [rotta/hiiri]

"Häh?"

"Minun nimeni."

"Nezumi... ei se ole niin."

"Mikä ei ole?"

Tuo silmienväri ei kuulunut millekään rotalle. Se oli jotain elegantimpaa. Kuten... taivas juuri ennen aamunkoittoa - eikö se näyttänytkin siltä? Punastuin nolostuneena huomatessa itseni lausuvan jonkinlaista runoa. Kohotin määrätietoisesti ääntäni.

"Aivan, nyt teen sen."

Muista ompelun perusaskeleet, käskin itseäni. Tee kaksi tai kolme tukevaa pistoa ja käytä niitä tukena tehdäksesi jatkuvaa ommelta... tämä täytyy tehdä äärimmäisellä huolella ja tarkkuudella... kun kyseessä on jatkuva ommel...

Sormeni tärisivät. Nezumi katsoi sormenpäitäni hiljaisuuden vallitessa. Olin hermostunut, mutta myös vähän innoissani. Olin tekemässä sitä käytännössä, mikä oli vain kirjatietoa. Se oli piristävää.

Ompelu valmis. Painoin palan puhdasta sideharsoa haavan päälle. Hikipisara valui alas otsaani.

"Joten sinä olet fiksu."

Nezumin otsa oli myös kostea hikoilusta.

"Olen vain näppärä käsistäni."

"Etkä vain käsistäsi. Nuo aivosi. Olethan vasta kaksitoista? Ja olet menossa lahjakkaiden oppikurssille korkeimpaan koulutuslaitokseen. Olet supereliitti."

Tällä kertaa ei kuulunut sarkasmin vivahdusta. Eikä myöskään yhtään merkkiä syvästä kunnioituksesta. Laitoin ääneti pois likaisen sideharson ja välineet.

Kymmenen vuotta sitten minut sijoitettiin korkeimmalle kaupungin älykkyystutkimuksissa kaksivuotiaille. Kaupunki tarjoaa kelle tahansa, joka sijoittuu parhaiten taidoissa tai atleettisissa kyvyissä, parhaan toivottavan koulutuksen. Kymmenenvuotiaaseen asti osallistuin tunneille viimeisimmillä laitteistoilla varustetussa ympäristössä, itseni kaltaisten luokkatoverien joukossa. Listaa pitävien ammattiohjaajien silmien alla meille annettiin vakaa ja perusteellinen perusopetus, jonka jälkeen meille jokaiselle tarjottiin oma joukko ohjaajia auttamaan suuntautumaan jokaiselle sopivalle erikoisalalle. Siitä päivästä, kun minut tunnustettiin parhaiten sijoittuneeksi, tulevaisuuteni oli taattu. Se oli järkähtämätön. Pieni voima ei saisi sitä murenemaan. Ainakin niin sen piti olla.

"Vaikuttaa mukavalta sängyltä", Nezumi mutisi nojaten yhä siihen.

"Voit käyttää sitä. Mutta vaihda ensin vaatteesi."

Heitin puhtaan paidan, pyyhkeen ja antibioottilaatikon Nezumin syliin. Ja sitten, hetken mielijohteesta, päätin tehdä kaakaota. Minulla oli tarpeeksi perus ruoanlaittolaitteita huoneessani tehdäkseni yhden tai pari lämmintä juomaa.

"Ei aivan muodikas, vai mitä?" Nezumi nuuski nyppiessään skottiruudullista paitaa.

"Parempi kuin likainen paita, joka oli revitty ja veren peitossa, jos minulta kysytään."

Ojensin hänelle höyryävän kaakaomukin. Ensimmäistä kertaa sinä iltana näin jotakin hänen silmissään, mikä näytti tunteiden pilkahdukselta. Mielihyvää. Nezumi siemaisi suullisen ja mutisi pehmeästi - hyvää.

"Se on hyvää. Parempaa kuin ompelusi."

"Ei ole reilua vertailla noin. Minusta se meni melko hyvin ensimmäiseksi kerrakseni."

"Oletko aina tuollainen?"

"Häh?"

"Jätätkö itsesi aina avoimeksi? Vai onko se normaalia teille kaikille petrimalja-eliiteille olla vailla itsesuojeluvaistoa?" Nezumi jatkoi, pidellen mukia molemmissa käsissään.

"Pärjäättekö te aivan hyvin ilman, että tunnette yhtään vaaraa tai pelkoa tunkeilijoita kohtaan?"

"Tunnen minä vaaran. Ja pelkoa myös. Pelkään vaarallisia asioita, enkä halua olla missään tekemisissä niiden kanssa. En ole myöskään tarpeeksi naiivi uskomaan, että joku joka tulee toisen kerroksen ikkunan läpi, on kunniallinen kansalainen."

"Miksi sitten?"

Hän oli oikeassa. Miksi? Miksi minä hoidin tämän tunkeilijan haavan ja jopa annoin hänelle kuumaa kaakaota? En ollut kylmäverinen hirviö, mutta en ollut myöskään tarpeeksi täynnä myötätuntoa ja hyvää tahtoa ojentaakseni auttavan käteni kenelle tahansa haavoittuneelle. En ollut pyhimys. Vihasin olla tekemisissä hässäköiden ja erimielisyyksien kanssa. Mutta olin laskenut tämän tunkeilijan sisään. Jos kaupungin viranomaiset saisivat tietää, olisin pulassa. He saattaisivat nähdä minut jonakuna ilman tervettä järkeä. Jos niin tapahtuisi...

Silmäni kohtasivat harmaan parin. Tuntui kuin voisin nähdä niissä pilkahduksen naurua. Aivan kuin ne voisivat nähdä suoraan lävitseni, näkisivät kaiken mitä mietin ja nauraisivat minulle. Puristin vatsaani ja mulkoilin häntä takaisin.

"Jos olisit joku iso, agressiivinen mies, olisin käynnistänyt hälytyksen välittömästi. Mutta olit lyhyt ja näytit tytöltä ja olit juuri pyörtymässä. Joten... joten päästin hoitaa sinut. Ja..."

"Ja?"

Ja silmäsi olivat oudon väriset, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ne vetivät minua puoleensa.

"Ja... Ja halusin itse asiassa nähdä, millaista haavojen ompeleminen oli."

Nezumi kohautti olkiaan ja valutti loput kaakaostaan. Pyyhkiessään suutaan kämmenselällään hän juoksutti kämmentään lakanoiden läpi.

"Voinko oikeasti nukkua?"

"Toki."

"Kiitos."

Se oli ensimmäinen kiitollisuuden sana, jotka kuulin sen jälkeen, kun hän oli tullut huoneeseeni.

JATKUU: OSA C