No. 6 - Vol. 1 Ch. 1 (a)

T/N: Ensimmäinen luku on nyt täällä. Jätä kommentti, mitä mieltä olet käännöksen laadusta, ja/tai onko teksti kieliopillisesti oikein. Yritin kyllä lukea tekstin uudelleen, mutta beta olisi kiva. :) No. 6:n omistaa Asano Atsuko.

-------------

LUKU 1

Nezumi, läpimärkänä

Nezumi oli tunnelissa. Hän veti henkeä pimeydessä. Ilma haisi heikosti kostealta lialta. Poika hivuttautui varovasti eteenpäin. Tunneli oli pieni. Se oli juuri tarpeeksi iso Nezumin ahtauduttavaksi lävitse, ja se oli pimeä. Valoa ei näkynyt missään, mutta se rauhoitti hänen mieltään. Hän piti pimeistä ja pienistä tiloista. Sellaisissa tiloissa suuret, elävät olennot eivät voineet piirittää häntä. Hetkellinen helpotus ja rauha. Hänen olkapäänsä haava sattui heikosti, mutta ei tarpeeksi kovaa häiritäkseen häntä. Ongelma piili paremminkin menetetyn veren määrässä. Haava ei ollut syvä. Se oli raapaissut vain jonkin verran hänen olkapäätään. Veren olisi pitänyt jo alkaa hyytyä ja sulkea avohaavaa. Mutta haava oli silti... Hän tunsi lämpimän ja liukkaan aistimuksen. Se vuosi yhä.

- - Veren hyytymisen pysäyttävää ainetta. He olivat päällystäneet luodit sillä. 

Nezumi puraisi huultaan. Hän halusi jotakin lopettamaan verenvuodon. Trombiinia tai alumiinisuolaa. Ei, ei edes mitään noin paljoa. Ainakin puhdasta vettä haavan puhdistukseen.

Hänen polvensa notkahtivat. Huimaus valtasi hänet.

- - Ei hyvä.

Ehkäpä pyörtyminen veren puutteesta. Jos niin oli, se olisi paha juttu. Pian hän ei pystyisi liikkumaan laisinkaan.

- - Mutta ehkäpä en välittäisi. 

          Hän kuuli äänen sisällään.

Ehkäpä ei olisi niin paha asia käpertyä kykenemättä liikkumaan, kostean pimeyden verhoamana. Hän torkahtaisi uneen, pitkään uneen - ja rauhaisa kuolema koittaisi. Se ei sattuisi, ei niin paljoa. Se saattaisi tuntua vähän kylmältä.

Ei, se olisi liian huolettomasti ajateltu. Hänen verenpaineensa romahtaisi, hänellä olisi vaikeuksia hengittää, hänen raajansa olisivat halvaantuneet... ei se tietenkään voisi olla kivutonta.

-- Haluan nukkua.

Hän oli väsynyt. Kylmissään. Loukkaantunut. Kykenemätön liikkumaan. Hänen täytyi kärsiä vain hetki, hän kertoi itselleen. Pysy paikoillasi sen sijaan, että kamppailisit tuloksetta. Siellä saattoi olla häntä vainoavia ihmisiä, mutta ei ketään, joka pelastaisi hänet. Silloinhan hänen pitäisi vain päättää oma elämänsä. Käpertyä tänne ja vain nukkua. Antaa vain periksi.

Hänen jalkansa jatkoivat eteenpäin. Hänen kätensä seurasivat seiniä. Nezumi hymyili pakonomaisesti. Hänen äänensä käski antaa periksi, mutta hänen ruumiinsa jatkoi yhä itsepintaisesti. Kuinka hankalaa kaikki se olikaan.

- - Tunti jäljellä. Ei, kolmekymmentä minuuttia.

Kolmekymmentä minuuttia oli aikaraja kaikille vapaille liikkeille, jotka hänellä oli. Siinä ajassa hänen täytyi pysäyttää verenvuoto ja varmistaa lepopaikka. Niukat eloonjäämisvaatimukset.

Ilmassa tapahtui liikehdintää. Pimeys hänen edessään muuttui vähitellen valoisammaksi. Hän otti jokaisen askeleen harkiten. Poika nousi pimeästä ja kapeasta tunnelistaan laajemmalle alueelle, jota ympäröi valkoiset betoniseinät. Nezumi tiesi tämän olevan osa katuviemärien tunneleita, jotka olivat olleet käytössä jotakuinkin kymmenen vuotta sitten, 1900-luvun lopulla. Yläpuolella olevan maan vastapäätä No. 6:n maanalaiset tilat eivät olleet kovin hyvin ylläpidetyt. Suurin osa niistä oli jätetty samaan tilaan, kuin ne olivat olleet viime vuosisadalla. Tämä viemäritunneli oli vain vielä yksi niistä, hylätty ja unohdettu. Nezumi ei olisi voinut toivoa parempaa ympäristöä. Hän sulki silmänsä ja havainnollisti No. 6:n karttaa, jonka hän oli poiminut tietokoneelta.

Oli hyvin todennäköistä, että tämä oli hylätty reitti K0210. Jos se oli, niin sitten sen pitäisi ulottua lähelle suurituloisten asuinaluetta nimeltään Chronos. Totta kai se voi yhtä hyvin johtaa umpikujaan. Mutta jos hän oli päättänyt elää, niin silloin eteenpäin kulkeminen oli hänen ainoa vaihtoehtonsa. Sen hetkisessä tilassa Nezumilla ei ollut mahdollisuutta eikä aikaa harkita.

Ilma vaihtui. Se ei ollut aikaisempaa tunkkaista kosteutta, vaan runsaasti kosteutta sisältävää raikasta ilmaa. Hän muisti, että yläpuolella satoi rankasti. Tämä kulkureitti oli ehdottomasti liittynyt ylämaailmaan.

Nezumi hengitti sisään ja haistoi sateen tuoksun.

* * *

7. syyskuuta 2013 oli kahdestoista syntymäpäiväni. Tänä päivänä trooppinen matalapainejärjestelmä tai hurrikaani, joka oli kehittynyt viikko sitten pohjoisen Tyynenmeren lounaisalueella, teki tuloaan pohjoiseen keräten voimiaan, kunnes se osui meihin suoraan No. 6:n kaupungissa.

Se oli paras lahja, jonka olin koskaan saanut. Olin täynnä jännitystä. Kello oli vasta yli neljä päivällä, mutta ilma oli jo pimenemässä. Puut pihamaalla kumartuivat tuulessa, ja lehdet ja pienet oksat repeytyivät pois. Rakastin äänekästä melua, jota ne pitivät. Se oli täysin päinvastaista tämän naapuruston tavallisesta ilmapiiristä, joka tuskin sisälsi yhtään äänekkyyttä.

Äitini suosi enemmän pieniä puita kuin kukkia, ja hänen intomielisen manteleiden, kamelioiden ja vaahterapuiden istuttamisen ansiosta ympäriinsä, meidän pihamme oli kasvanut pieneksi metsiköksi. Mutta kiitos sen, tämänpäiväinen melu oli erilaista kuin mikään muu. Jokainen puu päästi erilaisen huokaavan äänen. Revityt lehdet ja oksat lämähtivät ikkunaa vasten liimautuen niihin, ja paiskautuen jälleen pois. Kerta toisensa jälkeen tuulenpuuskat räjähtivät ikkunaa vasten.

Mieleni teki avata se. Edes näin voimakkaat tuulet eivät olleet tarpeeksi rikkoakseen särkymätöntä lasia, ja tässä ilmapiiriä ohjailevassa huoneessa kosteus ja lämpötila pysyivät vakaina ja muuttumattomina. Siksi minä halusin avata ikkunan. Avata sen ja päästää ilma, tuuli ja sade sisään, vaihtelua tavanmukaisesta.

"Shion", kutsui äidin ääni sisäpuhelimesta. "Toivon, ettet suunnittele avaavasi ikkunaa."

"En."

"Hyvä... kuulitko sinä? Länsilohkon alimmat maat tulvivat. Kauheaa, eikö olekin?"

Hän ei kuulostanut yhtään kauhistuneelta.

No. 6:n ulkopuolella maa oli jaettu neljään lohkoon - itään, länteen, pohjoiseen ja etelään. Suurin osa itä- ja länsilohkoista oli viljelysmaata tai laitumia. Ne takasivat 60 % kaikista viljelysruoista ja 50 % eläinten ruokatuotteista. Pohjoisessa oli lehtensä pudottavien metsien ja vuorten lakeus Keskushallinon komitean suojeluksessa.

Ilman komitean lupaa kukaan ei voinut mennä alueelle. Ei sillä, että kukaan haluaisi vaellella erämaahan, joka oli täysin vailla ylläpitoa.

Kaupungin keskustassa oli suunnaton metsäpuisto, joka piti sisällään enemmän kuin kuudesosan kaupungin kokonaisalueesta. Siellä jokainen voi kokea vuodenaikojen vaihtelun ja olla vuorovaikutuksessa satojen sitä asuttavien pienten eläin- ja hyönteislajien kanssa.

Valtaosa kaupunkilaisista oli tyytyväisiä puiston sisällä olevaan luontoon. Minä en pitänyt siitä paljoa. En pitänyt etenkään kaupungintalosta, joka näyttyäytyi uhkaavana keskellä puistoa. Se ulottui viisi kerrosta maan alle ja kymmenen ylle, ja oli kupolin muotoinen. No. 6:lla ei ollut pilvenpiirtäjiä, joten ehkäpä "uhkaavalta näyttäminen" oli hieman liioiteltua. Siitä huolimatta se antoi uhkaavan tunteen. Jotkut kutsuivat sitä Kuun pisaraksi sen pyöreän, valkoisen muodon takia, mutta minusta se muistutti enemmän pyöreää rakkoa iholla. Rakkoa, joka oli puhjennut keskelle kaupunkia. Aivan kuin ympäröidäkseen sitä, kaupunginsairaala ja turvavirasto seisoivat sen lähellä ja olivat yhdistyneet kulkuväylillä, jotka näyttivät aivan kaasuputkilta. Tätä ympäröi vihreä metsä. Metsäpuisto: rauhan ja tyyneyden paikka hyville kaupunkilaisille. Kaikki istutukset ja eläimet, jotka asuttivat tätä paikkaa, olivat tarkasti seurattuja, ja jokaisen alueen kaikki kukat, hedelmät ja pienet olennot jokaisena vuodenaikana, oli perusteellisesti kirjattu.

Kaupunkilaiset voisivat löytää parhaan ajan ja paikan katsoa ja tuijottaa näitä kaupungin palvelujärjestelmän kautta. Tottelevaista, täydellistä luontoa. Mutta jopa se olisi raivoissaan tällaisena päivänä. Olihan kyseessä sentään hurrikaani.

Vihreälehtinen oksa läimähteli yhä tiiviisti ikkunaa vasten. Tuulenpuuska seurasi ja sen mylvintä kajahteli samaan aikaan. Ainakin uskoin voivani kuulla sen kajahtelevan. Äänieristetty lasi erotti minut miltä tahansa ulkoa tulevalta ääneltä. Halusin ikkunan pois tieltäni. Halusin kuulla, tuntea, raivoavan tuulen. Melkein ajattelematta heitin ikkunan auki. Tuuli, sade, ne kaikki tulvivat sisään. Tuuli jyrisi aivan kuin se olisi tullut syvältä maan alta. Se oli mylvintä, jota en ollut kuullut pitkään aikaan. Minäkin nostin käteni ja päästin ulos huudon. Se hajoaisi myrkyäviin tuuliin, eikä tavottaisi kenenkään korvia. Silti minä huusin ilman tarkoitusta. Sadepisarat lensivät kurkkuuni. Tiesin olevani lapsellinen, mutta en voinut lopettaa. Alkoi sataa kovemmin. Yritin kuvitella itseni alasti juoksemassa ympäriinsä virtaavassa myrskyssä. Minut julistettaisiin ehdottomasti hulluksi. Mutta se oli vastustamaton kiusaus. Avasin suuni leveäksi taas ja nielin pisaroita. Halusin tukahduttaa tämän oudon mielijohteen. Pelkäsin sitä, mikä vaani sisälläni. Toisinaan huomaan uppoavani sekasortoiseen, villiin tunteiden kuohuun.

Riko se. 

Tuhoa se. 

Tuhoa mikä?

Kaikki.

Kaikki?

Kuului konemainen varoitusääni. Se ilmoitti minulle, että huoneilman olosuhteet olivat heikkenemässä. Lopulta ikkuna sulkeutuisi ja lukittuisi automaattisesti. Kuivaus- ja lämpötilansäätely käynnistyisivät ja kaikki märät asiat huoneessa, mukaan lukien minut, kuivattaisiin välittömästi. Pyyhin likomärät kasvoni verhoihin, suuntasin kulkuni ovelle ja käänsin ilmatilanvalvontajärjestelmän pois päältä.

Mitä jos sillä hetkellä olisin totellut varoitusääntä? Joskus mietin sitä yhä. Jos olisin sulkenut ikkunan ja päättänyt pysyä asiaankuuluvassa, kuivassa, mukavassa huoneessani, elämäni olisi ollut täysin erilainen. Se ei ollut katumusta, ei mitään sellaista. Se oli vain kummallinen ajatus. Se yksi asia, joka muutti koko maailmani - siihen mennessä niin huolellisesti kontrolloidun - tapahtui siitä pienestä yhteensattumasta; sinä syyskuun seitsemäntenä päivänä olin sattumalta avannut ikkunan.  Se oli hyvin kummallinen ajatus.

Ja vaikka minulla ei ole tiettyä jumalaa, johon uskon, on aikoja jolloin tunnen tietynlaista vakaumusta termiä "kohtalon sormi" kohtaan.

Käänsin kytkimen pois päältä. Varoitusääni loppui. Yllättävä hiljaisuus laskeutui huoneen ylle.

Heh.

Kuulin heikon naurahduksen takaani. Vaistomaisesti pyörähdin ympäri ja huudahdin heikosti. Siellä seisoi poika läpimärkänä. Minulta kesti hetken tajuta, että se oli poika. Hänellä oli hartiamittaiset hiukset, jotka piilottivat melkein hänen pienet kasvonsa. Hänen niskansa ja käsivartensa, jotka työntyivät lyhythihaisesta paidasta, olivat ohuet. En osannut sanoa oliko hän poika vai tyttö, oliko hän hyvin nuori vai vanhempi kuin miltä näytti. Silmäni ja tajuntani olivat liian keskittyneitä hänen vasempaan olkapäähänsä, joka oli kauttaaltaan punainen, ajatellakseni mitään muuta.

Se oli veren väri. En ollut koskaan nähnyt kenenkään vuotavan niin runsaasti kuin hän vuosi. Vaistomaisesti olin ojentamassa kättäni häntä kohti. Tunkeilijan kuva katosi sormenpäistäni. Samaan aikaan tunsin iskun ja minut pamautettiin vasten seinää vahvalla voimalla. Tunsin jäätävän tunteen niskassani. Ne olivat sormet, viisi paria niitä, jotka sulkeutuivat kurkkuni ympärille.

JATKUU: OSA B