No. 6 - Vol. 1 Ch. 2 (b)

Jatkoa osalle A

T/N: Ihan tosi Shion ja Safu... miksi teidän täytyy puhua noin tieteellisesti?! -__-
Ps. En tiedä, miksi joillakin kohdilla tekstistä on valkoinen tausta. Se ilmestyy itsestään, enkä saa sitä pois...

----------------------------------

* * *

"Shion." Safu laski kyynärpäänsä pöydälle ja risti kätensä toistensa ympäri. Hän laski leukansa niille ja katsoi Shionia.

"Haluan kysyä sinulta jotain."

"Mitä?"

"Nejä vuotta sitten - mikset mennyt lahjakkaille tarkoitetulle oppikurssille?" Oli aivan kuin hänen kysymyksensä olisi nähnyt suoraan pojan läpi. Shion murensi käsin palan lievästi makeasta omenapiirakasta. Täyte valui ulos lautaselle.

"Miksi kysyt sitä nyt?"

"Koska haluan tietää. Jopa puolueettoman näkökulmasta olit tähtioppilas. Imit itseesi paljon tietoa ja tiesit kuinka käyttää sitä. Kaikilla opettajilla oli suuret odotukset sinusta."

"Nyt liioittelet."

"Se on totta. Numerot todistavat sen. Haluatko minun näyttävän uudestaan taitokokeiden tulokset neljän vuoden takaa?"

"Safu." Pojalla oli karvas maku suussaan. Tuntui aivan kuin se pursuaisi syvältä hänen ruumiinsa ytimestä.

"Mitä se hyödyttää kysyä sitä nyt? Neljä vuotta sitten he päättivät, etten ollut kelvollinen lahjakkaiden oppikurssille, joten menetin kaikki erityisoikeudet. En valinnut olla menemättä, minä en voinut. Työskentelen nyt puiston hallintavirastossa maksaakseni lukukausimaksun ja otan työvoimatoimiston kaupankäynninkursseja. Mutta en ole ollut kovin usein paikalla, joten en ole edes varma valmistunko. Se on todellisuus. Se on totuus, josta puhut, Safu."

"Ja miksi menetit etuoikeutesi?"

"En halua puhua siitä."

"Mutta haluaisin niin mielelläni kuulla."

Shion sai nuoltua piirakan kuorrutteen sormistaan ja sulki suunsa tiukasti. Hän ei halunnut puhua siitä. Tai pikemminkin hän ei keksinyt yhtään selitystä, joka saisi Safun ymmärtämään.

Syy oli yksinkertainen. Hän oli ottanut VS:n huostaan yöksi ja antanut tämän paeta. Turvallisuusvirasto sai tietää tästä. He olivat pitäneet sitä epäilyttävänä, että hänen äitinsä Karan oli jättänyt turvajärjestelmän pois päältä, ja Shion oli jättänyt tunkeilijan tunnistusjärjestelmän pois omasta huoneestaan. Jokaisen talon turvajärjestelmä oli yhdistetty keskushallinnon toimiston tietokonekantaan ja oli helposti jäljitettävissä.
Ei ollut kulunut tuntiakaan Nezumin katoamisesta, kun viranomaiset turvallisuusvirastosta olivat koputtaneet hänen oveensa. Se oli heidän pitkän ja hellittämättömän kuulustelun alku.

Tiesit siis hänen olevan VS?

Kyllä.

Miksi et soittanut välittömästi poliisille?

Tuota...

Vastaa kysymykseeni. Ei ole mitään kiirettä. Kunhan vain vastaat selkeästi ja täsmällisesti.
 Koska hän näytti olevan saman ikäinen kuin minä ja hän oli vakavasti haavoittunut. Joten säälin häntä...

Joten sinä tunsit sympatiaa VS:ää kohtaan etkä ottanut yhteyttä poliisiin, mutta sen sijaan hoidit hänen haavansa ja autoit hänet pakoon?

Kyllä, niin siinä kävi. 

Turvallisuusviraston tutkimus- ja kuulusteluvirkailija oli nimeltään Rashi. Hän puhui hellästi koko tapaamisen ajan, eikä korottanut ääntään tai käyttäytynyt väkivaltaisesti kertaakaan. Kun heidän kaksi päivää kestäneet tutkimukset olivat ohitse ja Shion pääsi vapaaksi, mies oli jopa taputtanut häntä ystävällisesti olalle ja sanonut: "Tiedän, että tämä on ollut vaikeaa. Kiitos." Mutta Shion oli huomannut, etteivät Rashin silmät olleet hymyilleet kertaakaan. Jopa nyt, neljä vuotta myöhemmin, nuo hymyttömät silmät tulivat hänen uniinsa ja porasivat katseensa häneen. Sen jälkeen hän heräisi aamulla täristen ja heistä märkänä.

Hän piilotteli rikollista ja auttoi tämän pakoon. Shionia ei tuomittu tästä rikoksesta, mutta hänen katsottiin olevan vakavasti puutteellinen asiaankuuluvassa arvostelutaidossa ja kyvyssä toimia, ja lopputuloksena kaikki hänen erityisoikeutensa poistettiin.

Kun hurrikaani oli mennyt ohi, Shion ja Karan heitettiin kadulle sokaisevan sinisen taivaan alle. Heillä ei ollut paikkaa asua tai mitään keinoja tienata elantoaan. Shionin ekologian lahjakkaiden oppikurssista oli tullut jotakin hyvin kaukaista ja saavuttamattomampaa kuin yläpuolella olevan taivaan vaeltavat pilvet.

Varmuus ja selvyys, jotka hänellä oli ollut käsissään vasta eilen vain hetkiä aiemmin, oli kadonnut. Ne olivat hajonneet tuulen mukana hauraammin kuin lehdet, joita hän oli katsellut eilen myrskyn riepottelevan. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään menetyksen tunteen.

No. 6:ssa ei ollut sosiaaliavustusta. Kaupungissa oli vain hierarkkinen vakuutusjärjestelmä, joka perustui avustuksen tasoon, jota vain muutamalla valitulla kaupunkilaisella oli tarjota kaupungille. Shionia ja Karania, jotka olivat kaukana kaupungin avustamisesta, kohdeltiin ihmisinä, jotka olivat epäonnistuneet hoitamaan vastuunsa kaupunkilaisina. He olivat alinta mahdollista luokkaa. Se tarkoitti sitä, että riippumatta heidän luvastaan jäädä kaupunkiin, heidät jätettiin kaiken avun tai suojan ulkopuolelle.

Petrimalja-eliitti. Nezumi oli käyttänyt sitä termiä sinä yönä, ja se oli totta. Hän oli tajunnut sen taakan tultuaan häädetyksi ympäröidystä ja suojaisasta kolostaan. No. 6 ei ollut muuta kuin sääty-yhteiskunta. Väestön dynaaminen kohtisuoruus oli siististi järjestetty pyramidirakennelmaan. Kerran kun putoat alas ylätasolta, ei ole helppoa kiivetä takaisin.

"Katso nyt sinua, olet niin vakava", Safu nauroi. "Ymmärrän kyllä. Jos se on niin hankala selitää, niin en kysy."

"Anteeksi." Shion piti kättään ylhäällä ja kumarsi päätään anteeksipyytävästi. Hän oli helpottunut, ettei tyttö kuulustellut enempää. Tapahtumat olivat tarpeeksi helppoja selittää. Hän halusi kertoa Safulle, jotta tämä tietäisi dramaattisista tapahtumista, jotka olivat kääntäneet hänen elämänsä ylösalaisin. Mutta se, mitä Shion ei pystynyt ymmärtämään eikä löytänyt sanoja selittääkseen, olivat hänen tunteensa. Hän jopa yllättyi huomatessaan, kuinka vähän hän katui. Hän tunsi järkytystä asemansa heikkoudesta, ja hän löysi itsensä useammin kuin kerran käpertyneenä, kykenemättä käymään käsiksi menetyksen tunteeseensa. Mutta nyt, elettyään neljä vuotta sen kaiken läpi, hän pohti: mitä hän tekisi, jos hän voisi kääntää aikaa takaisin siihen päivään, hänen kahdenteentoista syntymäpäiväänsä? Olisiko hän soittanut poliisit? Olisiko hän laittanut turvahälytyksen päälle? Vastaus oli aina "ei".

Vaikka hänellä olisi mahdollisuus palata takaisin siihen iltaan, hän olisi tehnyt samat asiat. Hän olisi päästänyt tuulen ja sateen sisään, kuten myös tunkeilijan, joka oli tullut niiden mukana. Hän oli varma siitä ja hänen varmuutensa huolestutti häntä. Ei sillä, että hänen nykyinen elämänsä olisi tyydyttävämpää kuin ennen. Hän oli yhä syvästi kiintynyt ekologiaan, huippuoppineeseen ympäristöönsä, mukavaan elämäänsä - ja hänen häpeäkseen jopa huomionosoituksiin, kehuihin ja kannustukseen, ja ihaileviin katseisiin, joiden keskipiste hän oli. Mutta siltikin hän olisi tehnyt saman. Jos Nezumin hyväksyminen tarkoitti hänen omaa tuhoaan, niin tuhoon hän astuisi yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei katunut pätkääkään sitä, mitä oli tehnyt. Mutta hän ei pystynyt selittämään, miksi. Siitä yöstä lähtien muita hurrikaaneja tuli ja meni. Kuunnellen tuulessa olevien lehtien innostunutta supinaa Shion ei tuntenut katumusta, ainoastaan kaipuuta. Se oli halua nähdä hänet taas.

Shionilla ei ollut itseluottamusta, että hän osaisi selittää sen Safulle tarpeeksi hyvin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysyä hiljaa.

"Mennäänkö sitten, Shion?" Safu nousi seisomaan. Ravintolaan oli tullut vieläkin enemmän ruuhkaa, ja nyt he tuskin kuulivat toistensa ääntä.

"Saatan sinut asemalle", Shion tarjoutui.

"Totta kai. Täytyisi olla todella tahditon, jos antaisi tytön mennä kotiin yksin, eikö vain?"

"Älä nyt viitsi", huudahti Shion. "Me molemmat tiedämme, kuinka vahva olet pienestä ja luisevasta ulkonäöstäsi huolimatta. Ja olet nopea. Itse asiassa olen aina ajatellut sinun sopivan paljon paremmin taistelulajeihin kuin psykologiaan."


"Tiedätkös mitä, olet oikeassa. Minulle on kerran sanottu siitä, kuinka tunteelliseksi voin vetää aivan yllättäen, kun olen yleensä niin hiljainen. Ehkä minua ei olekaan tarkoitettu labratöihin."

He kävelivät vieretysten pitkin katua asemalle. Lukuun ottamatta muutamaa ravintolaa, bisnes iltamyöhällä oli kaupungissa kiellettyä. Oli vain tunneista kiinni, kunnes väkijoukko, joka käveli edestakaisin katua, katoaisi. Shion työnsi kevyesti Safua selästä. Tytön viimeiset sanat olivat kuulostaneet jotenkin masentuneilta hänen korvaansa.

"Kuuluuko muka tuollainen äänensävy henkilölle, joka on läpäissyt tentit ja on menossa vaihtoon?"

Safu kohotti kasvojaan ja virnisti.

"Olet kateellinen, etkö olekin?"

"Joo."

"Kauhean rehellistä sinulta."

"Ole rehellinen itsellesi, ystävällinen toisille. Se on ollut mottoni näinä päivinä."

"Valehtelija."

"Täh?"

"Et ole lainkaan kateellinen."

Shion pysähtyi. Safu katsoi häneen haastavasti. Juuri kun Shion oli sanomassa tytön nimeä, joku tarrautui yllättäen hänen olkapäähänsä takaapäin.

"Anteeksi." Shion kääntyi ympäri. Siellä seisoi hymyilevä mies. Hän oli suunnilleen päätä lyhyempi Shionia ja hänen päällään oli turvallisuusviraston univormu. Se oli laivastonsininen päästä varpaisiin ja oli tehty superkuitu -nimisestä erikoismateriaalista, jolla on vaikuttavat ominaisuudet sen huomaamattomasta ulkomuodosta huolimatta. Sen teräksisellä kestävyydellä se kävi tarpeeksi hyvin luodinkestävästä liivistä; jotta se olisi samalla ilmava, se läpäisi helposti tuulta. Mitä lähemmäs länsilohkoa he menivät, sitä enemmän näitä turvallisuusviraston virkapukuisia lainvalvojia näkyi. Shion huiskaisi rauhallisesti miehen käden hartialtaan ja puhui.

"Voinko auttaa?"

"Ah, no... halusin vain kysyä teiltä muutaman kysymyksen... kuinka vanhoja olette?"

"Kuusitoista."

"Kumpikin teistä?"

"Kyllä."

"Tiedättekö, että alle kahdeksantoistavuotiaat eivät saa olla ulkona yhdeksän jälkeen?"

"Kyllä, mutta kello ei ole vielä kahdeksaakaan."

"Shion", Safu kuiskasi terävästi. Hän kielsi poikaa kiistelemästä. Mutta Shionin edessä oleva turvallisuusviraston univormu muistutti häntä Rashi -nimisen kuulustelijavirkailijan silmistä. Sen sijaan, että hän olisi tuntenut pelkoa, Shionille tuli pakottava tarve kostaa.

"Henkilöllisyystodistuksenne, kiitos." Ehkäpä hän oli huomioinut Shionin kapinoivan asenteen. Mies pyyhki hymyn kasvoiltaan ja vaati heidän henkilökorttejaan ilmeettömästi. Safu ojensi hopeakorttinsa hänelle. Shion teki hiljaa saman.

"Kansalaisuusnumeronne järjestyksessä."

"SSC-000124GJ."

"Qw- 55142."

Mies veti kortit ulos kannettavasta kortinlukijasta ja kääntyi antamaan Safun kortin hieman kumartaen.
"Sinun kaltaistesi lahjakkaiden oppikurssin oppilaiden ei pitäisi vaellella näillä alueilla näin myöhään. Neuvoisin sinua menemään kotiin."

"Olin juuri matkalla... olin kävelemässä asemalle."

"Anna minun saattaa sinua sinne."

"Ei kiitos. Hän saattaa jo." Safu takertui Shionin käsivarteen.

"Minä vien hänet", sanoi Shion lyhyesti. "Sinne me olimme alunperin menossa. Mennään Safu."

Napaten kortit virkailijan otteesta Shion tarttui Safun kädestä ja harppoi nopeasti pois. Kun hän kääntyi ympäri hetkiä myöhemmin, mies oli jo kadonnut väkijoukon vilskeeseen.

"Tuo säikäytti minut." Safu tarttui rintaansa. "Turvallisuusvirasto ei ole koskaan torunut minua."

"Sitä tapahtuu jatkuvasti", vastasi Shion. "Jos sinulla ei olisi ollut lahjakkaiden oppikurssin henkilöllisyyttä, hän olisi hiillostanut sinua vieläkin enemmän."

"Niinkö?"

"Niin", Shion sanoi synkkänä. "Aivan kuin se juna, johon olet nousemassa. Tuolla henkilöllisyyskortilla pystyt välttämään perusvaunun ja matkustamaan erityisluokassa. Sellaisessa kaupungissa me asumme. Kaikki on lajiteltu taitoihin, varakkuuteen ja muihin samanlaisiin tekijöihin perustuviin luokkiin."

"Älä puhu noin", Safu protestoi. "Ei kukaan 'lajittele' ihmisiä niin kuin roskia ja kauppatavaraa 'lajitellaan'. Ihmiset ovat ihmisiä. He ovat eläviä olentoja."

"Safu, tässä kaupungissa ei ole väliä olemmeko ihmisiä vai emme. Ainoastaan sen on väliä, kuinka hyödyllinen olet kaupungille. Siinä kaikki."

"Shion..."

"Kutsuit minua äsken valehtelijaksi. En ole. Totta kai olen kateellinen. Sinulla on kaikki etuoikeudet, ja saat opiskella ja tehdä kokeita sydämesi kyllyydestä. Olen kateellinen, Safu. Minä jopa paheksun sinua. Sinulla on kaikkea, mitä minulla ei ole."

Shion keskeytti ja huokaisi pitkään. Hän oli mennyt liian pitkälle. Se oli häpeällistä. Alhaista. Noloa. Säälittävää. Hän naksautti turhautuneena kieltä itselleen.

Safukin huokaisi.

"Olet yhä valehtelija."

"Häh?"

"Etkö kuullut? Olet. Yhä. Valehtelija. Ja vielä iso sellainen. Esität vain olevasi kateellinen minulle. Vai etkö edes tajua valehtelevasi? Miten hidasjärkinen poika minulla onkaan käsissäni."

"Safu, mitä -" Shion aloitti ärtyneenä.

"Jos olisit tosiaan kateellinen ja paheksuva, et sietäisi käydä syömässä kanssani. Mutta sinä naurat, syöt, keskustelet ja vitsailet niin kuin mikään ei olisi hätänä."

"Hei, on minullakin ylpeyteni. En tietenkään aio olla avoimesti kateellinen."

"Shion", sanoi Safu lujasti. "Minun erikoisalaani on kognitiiviset toiminnat, aivojen aktiivisuus ja niiden suhde hormooneihin."

"Tiedän."

"Hyvä, sillä jos et tietäisi, olisin vihainen. En ole kertonut tätä sinulle turhaan yhä uudelleen ja uudelleen. Joka tapauksessa", hän jatkoi reippaasti, "Sanotaan, että sinä piilottelet kaunaasi ja esität nauttivasi seurastani. Eikö se olisi stressaavaa?"

"Luulen niin..." Shion vastasi epäilevästi.

"Se olisi stressaavaa. Ja kun tunnet stressiä, lisämunuaisesi vapauttaa steroidihormooneja, kortikosteroideja, jotka vaikuttavat aivoihisi. Ja miten ne vaikuttavat aivojen aktiivisuuteen, on- "

"Okei Safu, tajusin." Shion keskeytti. "Riittää jo. Säästä saarnasi ensi kertaan, niin kuuntelen sinua tarkkaan- "
"Kuuntele minua. Sinulla ei ole yhtään stressiä. Et paheksu minua pätkääkään. Shion, mitä sinä oikein haluat tehdä?"

"Täh?"

"Jos haluat jatkaa opintojasi, voit paheksua minua. Mutta et sinä paheksu. Sanoit minulla olevan kaikkea, mitä sinulla ei ole. Mitä sinulla sitten on? Et voi sanoa, etteikö sinulla ole mitään", hän lisäsi kiireesti." Ihmiset, joilla ei ole mitään - ei - ihmiset, jotka luulevat, ettei heillä ole mitään jäljellä, eivät pysty hymyilemään sinun laillasi. Tai puhumaan kuin sinä. Se tarvitsee erityisharjoitusta saada noin täydellinen kontrolli omista tunteistaan, ettei tunteet vaikuta mitenkään käytökseesi. Sinät et saa yhtään erityisharjoitusta. Minusta sinä et ole ylitunteellinen henkilö, mutta ei sinulla ole myöskään kykyä hallita sataprosenttisesti tunteitasi. Ainoa syy, miksi pystyt keskustelemaan kanssani normaalisti ja nauramaan lähistölläni on, koska sinulla on tietyn tasoinen emotionaalinen suojaus."

"Safu, kaikki, mitä äsken sanoit, on teoriaa. Ihmisillä on monimutkaiset tunteet. He eivät ole kuin labrarotat. Minusta ihmisten tunteiden vaikutusta käytökseen ei pysty selittämään niin helposti. On ylimielistä uskoa, että tiede pystyy selittämään kaiken ihmisluonnosta."

Safu kohautti olkiaan. He olivat saavuttamassa asemaa.

"En tiennyt, että haluat kirjailijaksi."

"Safu", Shion sanoi uupuneesti.

"Sanon tämän sitten kirjallisuuden yhteydessä. Emotionaalinen suojaus... eli puhun toivosta tai unelmista. Sinulla on niitä. Siksi et tunne tarvetta paheksua minua. Shion, mitä sinä oikein toivot?"

JATKUU: OSA C

No. 6 - Vol. 1 Ch. 2 (a)

T/N: Liikaa selitystä, liian vähän vuorosanoja! =__= 

No. 6 kuuluu täysin Asano Atsuko-senseille. 

Kiitos Varjopojalle jälleen mahtavasta betauksesta. :) 

----------------------------

LUKU 2 

Hiljainen alku

Merkittävä tapaus (Ensimmäinen havainto)
Mies, ikä 31 vuotta. Työntekijä Biotekniikkafirmassa. Insinööri.                                  
Kuollut jo tutkimusten aluettua. Vahvistettu osoite...

Mies vajosi tuoliin Metsäpuistossa ja huokaisi. Hän mietti, kuinka monennen kerran hän oli jo huokaissut sinä aamuna. Hän huokaisi ja katsoi kädessään olevaa keräsalaattia. Se sai hänet huokaisemaan uudestaan. Rapeat, vihreät lehdet kääriytyivät lujasti salaatin ympärille - se oli ensimmäistä luokkaa, kun laatu oli kyseessä. Hän repi lehden irti ja laittoi sen suuhunsa. Sen maku oli herkullinen ja koostumus täydellinen. Ensiluokkaista, totta tosiaan. Miksi se ei sitten myynyt?

Salaatti oli tämän miehen työn tulos. Hän oli pitkään työskennellyt biotekniikan kehittämisen parissa tuottaakseen tuoreita tuotteita, nimittäin reheviä kasviksia. Hän uskoi, että nämä luotettavat, edulliset ja herkulliset bio-kasvikset olivat ratkaisu kasvavaan nälänhätään ja tulisivat pian kantavaksi voimaksi ruuan jakelussa. Hän uskoi näin tapahtuvan. Mutta markkinat eivät menneet aivan niin hyvin kuin mies oli uskonut, ja hän oli menettämässä toivonsa. Ostajat näyttivät suosivan enemmin Kaakkoislohkon pelloilta rahdattuja tuotteita kuin hänen bio-kasviksiaan. Kehitys oli erityisen vahvaa rehevillä kasviksilla, kuten kaalilla ja salaatilla. Hänen pomonsa oli sanonut, että jos näin jatkuisi, tämän täytyisi alkaa miettiä tuotannon lopettamista.

Hänen niskaansa kutitti. Sitä oli kutittanut jo hetken. Mies oli altis saamaan ihottumaa ollessaan väsynyt. Tähän iltaan mennessä punertava ihottuma olisi luultavasti jo levinnyt kaikkialle hänen ruumiiseensa. Liian monta ikävää asia oli tapahtunut tänään. Hän huokaisi taas. Salaatti hänen kädessään tuntui painavalta.
Piippaava ääni kuului hänen rintataskustaan. Kännykän näyttö ID-kortilla syttyi ja nuoren naisen kasvot ilmaantuivat.

"Tervehdys kunnallisesta tietojärjestelmästä. Soitan ilmoittaakseni tulokset lasten tutkimuksista, joihin teidät oli kirjattu. Vahvistaaksenne arvonne, pyydämme teitä esittämään kansalaisuusnumeronne..." Ennen kuin nainen edes lopetti puheensa, mies ryhtyi näppäilemään numeroaan. Tänään oli hänen kaksivuotiaan tyttärensä tutkintopäivä. Hän oli älykäs ja hurmaava pikkutyttö. Mies ei ollut koskaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, mutta hän hautoi salaa mielessään odotusta, että hänen tyttärensä saatettaisiin huomioida parhaiten sijoittuneena.

"Kiitos. Olemme vahvistaneet sormenjälkenne ja rekisterinumeronne. Tietonne ovat seuraavat..." Hänen tyttärensä nimi ilmestyi, jota seurasi sarja yksityiskohtaisia numeroita. Paino, pituus, rinnanympärys, terveyden tila, ravitsemustila, kehitysvaiheet, erilaisten taitojen sijoittuminen... kaikki arvot sijoittuivat keskiarvoon A:sta C:hen. Hän ei ollut erityisen jäljessä eikä silmiinpistävän nerokas. Siinä se. Mies katseli hetken taivaalle ja laittoi sitten korttinsa takaisin taskuunsa. Hän ajatteli tyttärensä hymyä.

No jaa.

Mies puhui itsekseen ja virnisti kädessään olevalle keräsalaatille. Lahjakas tai ei, hänen tyttärensä oli yhä hänen tyttärensä. Hän rakasti ja palvoi tätä. Ja se riitti.

Yllättäen ajatus heräsi hänen päässään. Oliko hän kenties ollut liian kiintynyt ajatukseen parhaasta, kaikkein täydellisimmästä? Se oli totta - tässä salaatissa ei ollut mitään valittamista. Mutta ehkäpä sen täydellisyys oli myös sen kirous. Jos nämä identtiset, täydelliset keräsalaatit olivat kasattuina rivi riviltä, kuluttajat eivät saattaneet tuntea halukkuutta ostaa niitä. Mitä jos niiden täydellisyys jopa pelotti kuluttajat pois?

Siivoojarobotti lähestyi häntä. Sen metallisen vartalon päällä istui pyöreä pää ja sen kaksi kättä ojentuivat keräämään roskia ja heittämään ne sen vartalon keskellä sijaitsevaan roskakoriin. Kyllä. Tämä salaatti oli kuin tuo robotti. Se oli puhdas ja järjestyksenalainen, mutta liian teenäinen. Kuluttajat halusivat paljon omaperäisempiä ja luonnollisempia vihanneksia... Salaatti kierähti pois hänen kädestään. Mies kumartui nopeasti nostamaan sitä ja kurtisti kulmiaan.

Häh?

Hänen sormensa jäykityivät. Hänen katseensa sumentui. Oli vaikea hengittää. Robotti nosti salaatin ja pysähtyi. Nuori miehen ääni puhutteli häntä.

"Saanko hävittää tämän roskan?"

Mies avasi suunsa puhuakseen ja joutui yskänpuuskan valtaan. Sen mukana sinkoutui pois jotakin valkoista. Hampaita. Hänen hampaansa putosivat pois.

"Oletteko varma? Tuhoan sen nyt." Lehtisalaatti heitetiin roskakoriin ja robotti siirtyi pois.

- - Odota, auta minua...

Mies ojensi kättään ja päästi kauhun huudon. Koko hänen ojennetu kätensä oli laikkujen peitossa. Hänen ruumiistaan tuli painavampi. Mies takelteli ja pyörtyi maahan penkin ja pensasaitojen väliin.



"Shion, katsopas tätä."

Kello oli yli kuuden, kun Yamase, Shionin työkaveri, kutsui häntä luokseen. He kaksi olivat ainoita ihmisiä puiston hallintavirastossa. He käyttivät ja ylläpitivät yhdessä kolmea siivoojarobottia, jotka partioivat puistoa. Näiden kaltaiset työvoimarobotit olivat yhä prototyyppejä ja jopa pelkkä siivoojarobotti oli altis rikkoutumaan. Niiden operoiminen oli myös yksi ongelma, koska ne eivät olleet hyviä erottamaan roskia. Kun ne ensimmäisen kerran tallensivat esineen roskana tietokoneen muistiin, niiden oli tarkoitus tunnistaa se automaattisesti joka kerta jälkikäteen. Mutta robotit lähettivät takaisin "tuntematon esine" -virheitä jatkuvasti. Itse asiassa yksi sellainen saappui puoli tuntia sitten. Takaisin lähetetty kuva näytti aivan keräsalaatilta, ja Shion oli epäröinyt hetken, mitä tekisi. Hän oli kohdannut muitakin asioita aiemmin, joiden roskaksi kutsumista hän oli epäröinyt, kuten linnupoikasen, joka oli pudonnut puusta, tai hatun melko ylellisellä sulkakoristuksella. Keräsalaatti oli tosin ensimmäinen laatuaan.

"Jokin hätänä?" Hän seisoi Yamasen takana, joka istui ohjauspaneelin äärellä.

"Hmm... Sampo käyttäytyy oudosti."

Yamase piti kolmen robotin kutsumisesta lempinimillä. Sampo [kolme askelta tai "kävely"] oli Robotti nro. 3. Tänään se työskenteli puiston kulman syvemmässä syvennyksessä. Sampo oli myös sama robotti, joka noukki keräsalaatin. Heidän edessään oleva näyttö näytti välkkyvää punaista virheilmoitusta, ilmoittaen heille tuntemattomasta esineestä.

"Miltä kuva näyttää?"

"Niin, siitä puheen ollen. Se ei ole kovin selkeä, mutta... se on outo."

"Outo?"

Yamase oli kahdenkymmenen - neljä vuotta Shionia vanhempi - ja hiljainen luonnostaan, harvoin ärtynyt mistään. Hänen työtoverinsa rauhallinen luonne oli yksi kahdesta syystä, miksi Shion piti työpaikasta. Toinen syy oli se, että hänen työnsä oli tekemisissä eniten koneiden kanssa, joten hänen ei täytynyt puhua ihmisille.

"Tässä, katsohan tätä", Yamase sanoi vaihtaen näytön kameralle.

"Voitko tarkentaa vähän enemmän?"

"Toki", tuli vastaus ja Yamasen käsi siirtyi nopeasti ohjauspaneelin ylitse. Kuvasta tuli selkeämpi.

"Mitä....." Shion nojautui lähemmäs ja hänen hengityksensä juuttui kurkkuun. Jalka? Housujalkainen pari työntyi esiin penkin takaa. Hän pystyi näkemään ruskean kenkäparin niissä.

"Luuletko, että hän nukkuu...?" Yamasen ääni tärisi.

"Onko elon merkkejä?"

"Häh?"

"Voitko nostaa Sampon anturit maksimille?" Sampo oli varusteltu useilla reseptoreilla, jotka pystyivät aistimaan lämpöä, ääntä ja koostumusta. Yamasen ääni tärisi kiivaammin.

"Happi, lämmöneritys... nolla. Ei elon merkkejä."

"Menen tarkistamaan", Shion sanoi äkkiä.

"Minä tulen myös."

He hypähtivät pyöriensä selkään ja polkivat niin kovaa kuin pystyivät. Polkupyöristä oli tullut räjähdysmäisen suosittuja muutaman viime vuoden aikana, ja tilastojen mukaan keskiverto kansalainen omisti 1,3 polkupyörää. Juoksukengät myivät myös hyvin. Näytti siltä, että ihmiset valitsivat kävelyn, pyöräilyn ja muun ruumiillisen liikunnan helppojen kulkuvälineiden sijaan. Suosittua tai ei, Shionin kaltaiselle opiskelijalle jokin niin edullinen, jolla oli liikkumavaraa helposti eikä vaatinut bensan ostoa, oli enemmän kuin tarpeellinen.

Puistossa oli nopeusrajoitukset jopa pyörille. Shion polki täyttä vauhtia tiellä, jonka hän yleensä vain kävelisi. Suurin osa ajoneuvoista oli nykyään  varustettu rajoitinmekanismilla, joka automaattisesti puuttui asiaan, kun ajoneuvo meni yli sallitun nopeuden. Polkupyörät eivät olleet poikkeus, ja mekanismi oli yleensä rakennettu jarrukahvaan. Mutta Shionin pyörä oli vanhempaa mallia, eikä siinä ollut nopeusrajoitinta. Hänen täytyisi maksaa sievoinen summa, jos liikennevirasto saisi tietää, mutta juuri nyt hän oli iloinen, että kykeni menemään niin lujaa kuin pystyi.

Hän saapui hiljaiselle, puiden eristämälle alueelle. Sampo seisoi paikoillaan huojuvan lehväskaton alla. Sen hieman sivulle kallistunut pää   sai sen näyttämään joko mietteliäältä tai hämmentyneeltä.

"Sampo." Vastauksena Shionin ääneen, sen LED-silmät syttyivät vihreiksi. Shion vilkaisi penkin taakse ja jähmettyi.

"Shion, mikä hätänä?" Yamase saapui hieman myöhemmin ja päästi tukahtuneen äänen kurkustaan.

Mies makasi penkin takana aivan kuin piiloutuaakseen sen taakse. Hänen suunsa oli auki ja silmänsä laajat ja tuijottavat. Hänen ilmeensä muistutti pikemminkin yllättynyttä kuin pelästynyttä tai kivuliasta. Hän näytti siltä, kuin olisi nähnyt jotakin shokeeraavaa hetkiä ennen kuolemaansa. Hänen hiuksensa olivat lumenvalkeat ja hänen poskillaan oli läikkiä, jotka näyttivät vanhusten maksaläiskiltä. Hänen ryppynsä näkyivät selkeästi. Hän oli melko iäkäs.

- - Tuo on tosin melko räikeä paita hänen ikäiselleen.

Shion huomautti mielessään vaaleanpunaisesta paidasta, joka miehellä oli päällä.

"Yamase-san, voitko ottaa yhteyttä turvallisuusvirastoon?"

"Häh? Ai... ai joo, totta kai. Toki. Hetki vain... Haloo? Um, tämä on puiston hallintavirastosta..." Puoliksi kuunnellen Yamasen tärisevää ääntä tämän selittäessä tilannetta, Shion ojentui koskettamaan varovasti miestä. Kuolonkankeus oli levinnyt koko hänen ruumiiseensa.

"Se on mahdotonta", Shion mutisi epäuskoisena melkein automaattisesti.

- -  Se kävi liian pian.


Kuolonkankeus alkoi yleensä vaikuttaa viimeistään tunti kuoleman jälkeen - kaksi tai kolme tuntia useimmissa tapauksissa. Se alkoi leuasta ja levittyi vähitellen alaspäin jalkojen loppuun saakka. Siitä päätellen tämän miehen olisi pitänyt olla kuollut ainakin muutaman tunnin. Mutta 30 minuuttia sitten tämä ruumis ei ollut täällä. Jos se olisi ollut, Sampo olisi huomannut sen. Hän tiesi, että penkillä oli istunut elävä ihminen. Salaatin vahvistamisen jälkeen Sampon sensorit olivat kirjanneet elävän ihmisen läsnäolon. Ei hänellä tietenkään ollut todisteita, että nämä kaksi henkilöä olivat yksi ja sama. Ei, ei se mitenkään voinut olla. Ei voinnut olla mahdollista, että henkilö, joka oli elossa 30 minuuttia sitten, voisi käydä läpi täydellisen kangistumisen näin lyhyessä ajassa. Sitten - istuiko joku muu tällä penkillä tietämättä kuolleesta miehestä?


- - Mahdotonta.

Shion päästi irti miehen kädestä, joka tuntui jäykemmältä ja kylmemmältä kuin Sampon mekaaninen käsi. Se oli mahdotonta. Jopa silloin, jos mies olisi kuukahtanut huomaamatta, Sampo olisi noukkinut hänet. Tosiaankin, Sampo oli reagoinut hänen läsnäoloonsa ja lähettänyt "tuntematon esine" -virheen vain minuutteja sitten. Se tarkoitti sitä, että 30 minuuttia sitten tässä ei ollut kuollutta ruumista.

Shion luuli nähneensä ruumiin liikkuvan. Totta kai se oli vain hänen mielikuvitustaan. Mutta - Shion tukahdutti kauhun huudon. Miehen leuka, joka oli vasta muutama minuutti sitten ollut jäykkä, alkoi irrota. Hän luuli pystyvänsä haistamaan jopa heikon mädäntymisen hajun. Mies oli kasvot alaspäin ja Shion pystyi näkemään hänen korvansa takaa mustanvihreän tahran leviävän. Se ei varmasti ollut siinä aiemmin. Ei selvästikään näkyvänä paljaalle silmälle. Shion nojautui eteenpäin.

"He tulevat", Yamase huokaisi helpotuksesta. Turvallisuusviraston auto lähestyi äänettömästi.




"Joten jokusen kymmenen kumman minuutin aikana näit täydellisen kuolonkangistumisen - ja se alkoi mädäntyä jälkikäteen? Se on mahdotonta", Safu päätti yksinkeraisesti nieltyään suun täydeltä suklaadonitsia. Pikaruokala, jossa he istuivat, sijaitsi lähellä kaupungin vanhimpia osia, oli täynnä eri kokoisia ja värisistä ihmisiä.

"Ja jos sanot haistaneesi mädäntyneen, niin silloin se tarkoittaa bakteerin aiheuttaman hajoamisen alkaneen jo, eikö? Ei niin voi olla. Keskikesälläkin se kestäisi ainakin 30 tuntia - eikö? - kuolonkankeuden hävitäkseen täysin."

"Järjestetyssä tilanteessa se veisi 36 tuntia kesäaikaan, 3-7 päivää talvella ja 60 tuntia säässä, joka meillä on nyt. Niin oppikirja sanoo", Shion vastasi laskiessaan katseensa Safun kasvoilta ja siemaistessaan teekupistaan. Hän oli alakuloinen. Ja väsynyt.

"Aiheuttiko turvallisuusvirasto sinulle vaikeuksia?" Safu vilkuili pojan kasvoja. Tytön lyhyeksi leikatut hiukset kehystivät hänen herkkiä kasvojaan ja suuria silmiään, jotka antoivat hänelle mysteerisen, androgyynin kaltaisen vetovoiman. Safu oli ollut myös parhaiten sijoittuneiden joukossa älykkyydessä kaksivuotiaiden kokeissa. Hän oli ollut yksi useista luokkatovereista, joiden kanssa Shion opiskeli samassa koulussa kymmenenvuotiaaksi asti. Ja parhaillaan, kuudentoista ikäisenä, hän oli ainoa, jonka kanssa Shionilla oli läheinen suhde. Safu erikoistui psykologiaan, ja hänet oli järjestetty lähtemään pian vaihtoon toiseen kaupunkiin.

"Se oli epäluonnollinen kuolema kaiken kaikkiaan, heidän täytyi olla epäluuloisia. He luultavasti kuulustelivat sinua piinaavan kauan sen vuoksi, eivätkö vain?"

Safu, jollainen Shion tiesi hänen olevan luokassa, oli pieni ja hiljainen tyttö. Hän oli luultavasti yhä samanlainen labrassa. Mutta kun hän oli kahden Shionin kanssa, Safu hymyili usein, söi hyvin ja rentoutti muodollista sävyään. Shion kulautti teensä ja pudisti hitaasti päätään.

"Nah, se ei ollut niin paha, mitä luulin." Totta puhuen turvallisuusviraston kuulustelu oli ollut yllättävän lyhyt. He vain takavarikoivat datan, jonka Sampo oli tallentanut ruumiista ja vaativat kummankin heistä selittämään tilanteen. Virkailija oli puhunut terävästi, kun sai tietää Shionin osoitteen sijaitsevan vanhan kaupungin alueella, lähellä länsilohkoa, mutta Shion oli tottunut sellaiseen kohteluun eikä välittänyt siitä.

"Miksi sitten näytät niin masentuneelta siitä? Olet juuri nyt täydellinen esimerkki vaikeuksissa olevasta nuoresta miehestä."

"Se... vain ei tunnu oikealta."

"Kuolonkankeus ja sen leviämisaika?"

"Niin. Sanoit sen itsekin, Safu. Se ei ole mahdollista. Olet oikeassa. Sen hetkinen tila ei ollut sellainen, joka olisi voinut kiihdyttää kuolonkankeutta ja sen laajenemista niin laajalle."

"Tarkoitatko, ettei ollut ehtoa lämpötilan tai kosteuden suhteen vai jotain muuta ulkoista vaikutetta? Et voi tietää ennen kuin suoritat ruumiinavauksen, jospa sitä kiihdytti sisäinen vaikutus."

"Sisäinen vaikutus vai... kuten mikä?"

"Esimerkiksi, jos se henkilö oli erittäin heikkokuntoinen, hän ei jähmettyisi niin paljoa, eikä se kestäisi niin kauaa. Fosforimyrkytyksen saaneilla tai vauvoilla se on lähes olematonta..."

"Hän ei varmasti ollut vauva, sen voin sanoa."

Safu niiskaisi närkästyneenä ja mulkoili Shionia.

"Se oli esimerkki. Olet yhtä sarkastinen kuin aina, etkö olekin? Se ei ole muuttunut laisinkaan. Mutta luulenpa, ettemme voi tehdä paljoakaan sen eteen, jos meillä ei ole yhtään materiaalia."

"Joo..." Shion nyökkäsi epämääräisesti ja puri ajatuksissaan alahuultaan. Data, oppikirjat, käsikirjat... oli aikoja, kun niistä tuli täysin hyödyttömiä. Minkä hän kerran uskoi olevan niin varmaa ja ehdotonta, kumottaisiinkin vaikka kuinka helposti, ja murenisi hänen edessään. Hän koki sen neljä vuotta sitten.

JATKUU: OSA B

No. 6 - Vol. 1 Ch. 1 (c)

Jatkoa osalle B

T/N: No. 6 kuuluu Asano Atsukolle!

Kiitos Varjopojalle betauksesta~ ^^ 

* * *

Äiti istui olohuoneen sohvalla syventyneenä seinälle asetettuun taulutelevisioon. Hän huomasi minun tulevan sisään ja osoitti ruutua. Pitkä-, suorahiuksinen naisuutistenlukija lähetti varoituksen kaikille Chronoksen asukkaille.

Vanki oli paennut länsilohkon vankilasta ja oli viimeksi nähty pakenevan Chronoksen alueelle. Myös hurrikaani oli osasyyllinen alueen lukitsemiseen sinä yönä. Kaikkia alueella olijoita, mukaan lukien erityistapaukset, kiellettiin lähtemästä ulos kodeistaan.

Nezumin kasvot ilmestyivät näytölle. Alapuolella sanat "VS103221" kiiluivat punaisilla kirjaimilla.

"VS..."

Nostin lusikallisen kirsikkakakkua suuhuni. Joka vuosi äidin perinteenä oli leipoa kirsikkakakkua syntymäpäivilleni. Tämä johtui siitä, että  isä oli tuonut kotiin kirsikkakakkua sinä päivänä kun synnyin.
Äidin sanoista päätellen isäni oli toivoton tapaus, joka nautiskeli rahan tuhlaamisesta ja naisista, mutta ennen kaikkea pullosta - hän oli vain askelen päässä alkoholismista. Hän oli tullut eräänä päivänä kotiin ostettuaan juovuksissa kirsikkakakkua - kolme kappaletta - jotka olivat olleet niin hyviä, ettei äiti voinut kuin muistaa niiden maun joka kerran syyskuun seitsemännen lähestyessä. Vanhempani erosivat kaksi kuukautta kirsikkakakun jälkeen. Joten valitettavasti minulla ei ole muistoja toivottomasta isästäni, joka oli vain askelen päässä alkoholismista. Mutta siitä ei ollut haittaa. Sen jälkeen, kun minut napattiin parhaiten sijoittuneena, äiti ja minä saimme oikeuden asua Chronoksessa, taattuina täydellisiin elinolosuhteisiin, mukaan lukien tämän vaatimattoman, mutta hyvin varustetun talon. Siitä ei ollut ollenkaan haittaa.

"Muistin juuri, pihan turvajärjestelmä on yhä pois päältä. Ei haittaa vaikka sen jättäisikin pois, vai mitä?"

Äiti nosti itseään hitaasti. Hänen painonsa oli noussut viime aikoina paljon ja liikkuminen näytti vaivalloiselta.

"Tuo juttu on mikäkin riesa. Jopa kissan hyppääminen aidan yli laukaisee hälytyksen ja turvaviraston ihmiset tulevat joka ikinen kerta tarkastamaan. Mikä kiusa."

Aivan kuin riippuvuussuhteena hänen painonnousulleen, hän oli alkanut kutsua asioita "riesoiksi" yhä useammin ja useammin.

"Mutta katso häntä, hän on yhä niin nuori. VS... Mitäköhän hän on tehnyt."

Vs. V-siru. Se oli lyhenne Voima-sirulle ja se oli alunperi termi Amerikassa puolijohteelle, jota käytettiin sensuroimaan television sisällystä. Tällä sirulla pystyttiin asettamaan televisio sensuroimaan väkivaltaiset ja häiritsevät kohtaukset. Jos muistan oikein, tätä termiä käytettiin ensimmäisen kerran vuoden 1996 tietoliikenteen toiminnan tarkastuksessa.

Mutta No. 6:ssa termi VS kantoi painavempaa merkitystä. Murhan tekijät, yritetty murha, ryöstö, pahoinpitely ja muut väkivaltaiset rikokset olivat aiheita, jonka takia siru istutettiin ruumiiseen. Tämä mahdollisti vangin jokaisensijainnin, tilanteen ja jopa mielialan vaihtelun seuraamisen tietokoneella. VS oli termi, jota käytimme väkivaltaisista rikollisista.

- - Mutta kuinka hän otti sirun pois?

Jos VS oli yhä hänen ruumiissaan, hänen olinpaikkansa voitaisiin tuoda esiin välittömästi kaupungin seurantajärjestelmällä. Olisi pitänyt olla helposti mahdollista pidättää hänet ilman, että kaupunkilaiset huomaisivat. Se, että hänen paostaan uutisoitiin julkisesti ja lukitsemisen pantiin täytäntöön, voisi tarkoittaa ainoastaan sitä, että he eivät olleet kyenneet löytämään hänen olinpaikkaansa.

- - Voisiko se ampumahaava olla...? Ei, ei se voi olla.

En ollut koskaan nähnyt ampumahaavaa ihmisella ennen, mutta voin sanoa, että se oli ehdottomasti aiheutunut välimatkan päästä ammuttaessa. Jos hän olisi repinyt sirun pois itse olkapäänsä lihan mukana, hänellä olisi ollut vakavampi haava palovammoilla ja muilla. Paljon vakavampi.

"Melko tylsää, eikö olekin? Harmi, sillä onhan sentään sinun erityinen päiväsi."

Äiti huokaisi sirotellessaan persilijan hiutaleita lihapataan, joka oli pöydällä. "Tylsä" oli toinen sana, jota äiti käytti useammin näinä päivinä.

Äiti ja minä olimme hyvin samankaltaisia. Olimme molemmat hieman yliherkkiä, emmekä pitäneet sosialisoimisesta paljoa. Ihmiset ympärillämme olivat mukavia, niin mukavia, ettei heistä ollut mitään pahaa sanottavaa. Luokkatoverini, kaupunkilaiset ympärillämme, he olivat leppoisia, älykkäitä  ja tarkkoja käytöksestään. Kukaan ei kohottanut ääntään loukatakseen ketään tai kohdellut ihmisiä vihamielisesti. Ei ollut omituisia tai vilpillisia ihmisiä. Kaikki pitivät yllä sellaista huolellista terveellistä elämäntapaa, että jopa hieman pyöreät hahmot, kuten äitini, olivat harvinaisia. Tässä rauhallisessa, vakaassa ja yhdenmukaisessa maailmassa, missä kaikki näyttivät samalta, äitini kasvoi lihavemmaksi, joka toisen sanan ollessa "riesa" tai "tylsä" - ja minä rupesin huomaamaan muiden ihmisten läsnäolon sortavana.

Riko se.

Tuhoa se.

Tuhoa mikä?

Kaikki.

Kaikki?

Lusikka luiskahti kädestäni ja kalahti lattialle.

"Mikä hätänä? Vaikutit jotenkin poissaolevalta."

Äiti vilkuili uteliaana minua. Hänen pyöreät kasvonsa ratkesivat hymyyn.

"Tämäpä on harvinaista sinulta, Shion, olla noin omissa ajatuksissaan. Haluatko minun desinfioivan tuon lusikan?"

"Voi, ei. Ei tämä mitään." Hymyilin takaisin hänelle. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että oli vaikea hengittää. Nielaisin mineraaliveden alas yhdellä kulauksella. Ampumahaavoja, verta, VS, harmaat silmät. Mitä tämä kaikki oli? Ne eivät olleet olleet elämässäni koskaan tähän mennessä. Mitä ne halusivat näin yllättäen tunkeutuessaan elämääni?


Minulla oli ohikiitävä aavistus. Tunne, että suuri muutos oli tapahtumassa. Aivan kuin virus, joka menee soluihin ja muuttaa tai tuhoaa ne täysin, minulla oli tunne, että tämä tunkeilija järkyttäisi maailmaani ja tuhoaisi sen kokonaan.

"Shion? Oikeasti, mikä sinuun on mennyt?"

Äiti tutkaili kasvojani taas ilme huolestuneena.

"Anteeksi, äiti. Se raportti häiritsee minua. Syön huoneessani", valehtelin ja nousin ylös.

---

"Älä sytytä valoja."

Matala ääni käski minua heti, kun astuin huoneeseen. En pitänyt pimeästä, joten jätin yleensä valot päälle. Mutta nyt oli sysipimeää.

"En näe mitään."

"Ei sinun tarvitse."

Mutta jos en voisi nähdä, en voisi liikua. Seisoskelin avuttomana muhennos ja kakku käsissäni.

"Jokin tuoksuu hyvältä."

"Toin muhennosta ja kirsikkakakkua."

Kuulin arvostavan vislauksen pimeydestä.

"Haluatko?"

"Totta kai."

"Aiotko syödä pimeässä?"

"Totta kai."

Liikutin varovasti jalkaani eteenpäin. Pystyin kuulemaan hiljaisen tirskahduksen.

"Etkö osaa liikkua edes omassa huoneessasi?"

"En satu olemaan yöeläin, kiitos vain. Näetkö sinä pimeässä?"

"Olen rotta. Totta kai näen."

"VS 103221."

Pimeydessä pystyin aistimaan Nezumin jäykistymisen.

"Olit kaikkialla uutisissa. Julkkis."

"Hah. Enkö näytäkin paljon paremmalta livenä? Hei, tämä kakku on hyvää."

Silmäni tottuivat pimeyteen. Istuuduin sängylle ja katsoin Nezumia silmät sirrillä.

"Pääsetkö varmasti pakoon?"

"Totta kai."

"Mitä teit sirulle?"

"Se on yhä sisälläni."

"Haluatko minun ottavan sen pois?"

"Leikkaus taas? Ei kiitos."

"Mutta..."

"Ei sen ole väliä. Se juttu on jo joka tapauksessa hyödytön."

"Mitä tarkoitat?"

"VS on vain lelu. Sen käyttökelvottomaksi tekeminen on helppo nakki."

"Vai lelu."

"Jep, lelu. Ja annahan kun kerron jotakin. Kaupunki itsessään on kuin lelu myös. Halpa lelu, joka on nätti vain ulkopuolelta."

Nezumi oli syönyt loppuun muhennoksen ja kakun. Hän huokaisi tyytyväisenä.

"Joten olet vakuuttunut, että pääset pakoon, kun kaupunki on hälytystilassa?"

"Totta kai."

"Mutta kaupungilla on tiukka turvatarkastus tulijoille, joita ei ole kirjattu. Tällä koko alueella on kokonainen järjestelmä paikalla sellaisille ihmisille."

"Niinkö luulet? Kaupungin järjestelmä ei ole niin täydellinen kuin luulet. Se on täynnä reikiä."

"Miten voit tietää?"

"Koska en ole osa tätä järjestelmää. Teidät kaikki on ohjelmoitu mukavasti uskomaan, että tämä reikäinen feikkisotku on täydellistä utopiaa. Tai ei, ehkä se on mitä te haluatte uskoa."

"Minä en."

"Häh?"

"En usko, että tämä paikka on täydellinen."

Sanat putkahtivat ulos suustani. Nezumi meni hiljaiseksi. Edessäni oli vain pimeyden lakeus. En pystynyt tuntemaan hänen läsnäoloaan laisinkaan. Hän oli oikeassa, hän oli kuin rotta. Öinen jyrsijä, piilossa pimeydessä.

"Olet outo", hän sanoi hiljaa, vielä matalammalla äänellä kuin aiemmin.

"Niinkö?"

"Niin. Tuo ei ole mitään, mitä supereliitti sanoo. Etkö ole ongelmissa, jos viranomaiset saavat tietää?"

"Joo, isossa."

"Otit hoiviisi juuri karanneen VS:n, etkä raportoinut siitä virastolle... Jos he saavat tietää siitä, se on vielä isompi ongelma. He eivät päästä sinua helpolla."

"Tiedän."

Nezumi tarrautui yllättäen käsivarteeni. Hänen laihat sormensa upposivat lihaani.

"Tiedätkö varmasti? Tarkoitan ettei se ole minun ongelmani, mitä sinulle tapahtuu, mutta jos sinut pyyhitään pois takiani, en pitäisi siitä. Minusta tuntuisi kuin olisin tehnyt jotakin kamalaa..."

"Se on huomaavaista sinulta."

"Mama sanoi aina: 'Älä aiheuta ongelmia muille.", hän sanoi kevyesti.

"Aiotko sitten lähteä?"

"En. Olen väsynyt, ja ulkona riehuu hurrikaani. Ja olen päässyt viimein sänkyyn. Nukun täällä."

"Koeta päättää."

"Papa käski aina erottaa julkiset käytöstavat yksityisistä tunteista."

"Kuulostaa mahtavalta isältä."

Hänen sormensa erkanivat kädestäni.

"Luulen, että olin onnekas, että olit outo", Nezumi sanoi pehmeästi.

"Nezumi?"

"Hm?"

"Miten pääsit Chronokseen?"

"En kerro."

"Pakenit siis vankilasta ja tulit kaupunkiin? Onko se edes mahdollista?"

"Totta kai se on mahdollista. Mutta en päässyt No. 6:n omin avuin. Eräs päästi minut sisään. Ei tosin sillä, että olisin halunnut tänne."

"Päästi sinut sisään?"

"Jep. Voisi sanoa, että minua saatettiin."

"Saatettiin? Poliisiko? Minne?"

Vankila sijaitsi länsilohkossa, korkean turvatason alueella. Kenen tahansa No. 6:een haluavan täytyi anoa lupa virastolta. Ne, joilla oli erityinen maahantulolupa, saivat mennä vapaasti sisään ja ulos, mutta kuulin, että uusien hakijoiden täytyi odottaa ainakin kuukausi ennen edes lomakkeen hyväksymistä - ja yleensä alle kymmenen prosenttia hyväksyttiin. Myös kaupungin sisällä vietettävän ajan määrä oli ankarasti rajoitettu. Luonnollisesti ihmisiä alkoi kerääntyä länsilohkoon. Mitä enemmän ihmisiä odotti heidän lupaansa käsiteltävän, sitä enemmän majoitus- ja ruokailulaitoksia kertyi kaduille palvelemaan heitä. Silti enemmän ihmisiä tuli työasioissa sinne. En ole koskaan ollut länsilohkossa itse, mutta olen kuullut sen olevan sekava vaikkakin eloisa paikka. Siellä rikosten määrä oli korkealla. Suurin osa VS:tä, jotka täyttävät vankilan sellejä, ovat länsilohkon asukkaita. Vuodesta elinkautiseen vaihtelevat tuomiot riippuivat iästä, rikostaustasta ja rikoksen väkivallan asteesta. Kuolemantuomiota ei ole. Länsilohko palveli eräänlaisena linnoituksena, jossa oli kaikki rikosoikeudelliset ihmiset ja asiat, ja esti sen tulemasta kaupunkiin. Joten se, että VS saatettiin sieltä kaupungin muurien sisäpuolelle - minne he olivat menossa? Ja mistä syystä?

Nezumi ryömi vuoteeseen.

"Luultavasti Kuunpisaraan."

"Kaupungintaloon!" huudahdin. "Kaupungin keskipisteeseen? Miksi?"

"En kerro. Sinun ei luultavasti pitäisi edes tietää."

"Miksi ei?"

"Olen väsynyt. Anna minun nukkua."

"Etkö voi kertoa minulle jotakin?"

"Voitko taata, että pystyt unohtamaan täysin kaiken, kun olet kuullut sen? Teeskennellä, ettet kuullut? Kertoa empimättä valheen, ettet tiedä mitään? Saatat olla fiksu, mutta et ole aikuinen. Et pysty valehtelemaan yhtä hyvin."

"Luulen niin, mutta..."

"Joten älä sitten kysele minulta. Vastapalveluksena minäkään en kerro kenellekään."

"Häh? Mistä?"

"Siitä, miten huusit ikkunasta."

Hän oli nähnyt minut. Pystyin tuntemaan kasvoni punehtuvan häpeästä.

"Se tosiaan yllätti minut. Hiivin pihallasi ja mietin, mitä tekisin seuraavaksi, kun yllättäen ikkuna aukesi ja sinä työnsit pääsi ulos."

"Hei, odota hetki-"

"Katsoin, mitä tekisit seuraavaksi ja sitten tällä kertaa aloit huutaa. Minut yllätettiin taas. En usko, että olen koskaan nähnyt kenenkään huutavan sellaisella naamalla kuin-"

"Suu kiinni!"

Syöksyin Nezumia kohti, mutta tunsin ainoastaan tyynyt lentäessäni niiden päälle. Välähdyksessä Nezumi oli ylhäällä. Hän livautti käden käsivarteni alta ja nopealla väännöllä olin vaivattomasti selätetty. Nezumi kiipesi päälleni ja painoi molemmat käteni alas yhdellä kädellä. Hänen jalkansa olivat hajallaan molemmin puoli ja ne painoivat lantiotani kovaa alas. Hetken ajan tunsin tunnottomuuden kihelmöinnin jalkojeni lävitse alas varpaisiin saakka. Se oli vaikuttavaa. Silmänräpäyksessä olin ansassa, liikkumattomana ja painettuna omaa petiäni vasten. Vapaalla kädellään Nezumi pyöräytti keittolusikan ympäri. Hän painoi kahvan vasten kurkkuani ja viilsi kevyesti sitä. Hän kyyristyi, kunnes hänen huulensa olivat korvani juuressa.

"Jos tämä olisi puukko", hän kuiskasi, "olisit kuollut."

Lihas kurkussani värähti. Uskomatonta.

"Tuo oli uskomatonta. Onko siinä joku temppu?"

"Häh?"

"Kuinka voit tehdä jonkun liikkumattomaksi noin helposti? Painatko erityisiä hermopisteitä tai jotain?"

Minua alas painava voima rentoutui. Nezumi rojahti alas päälleni täristen - hän nauroi.

"En voi uskoa tätä. Olet huvittava. Mikä luonnonlahjakkuus*", hän henkäisi. ["What a natural."]
Kiersin käteni Nezumin ympäri ja pysäytin sen hänen paitansa selkämykseen. Se oli kuuma. Hänen polttava ihonsa oli hiestä märkä.

"Tiesin sen... kuumeesi on nousussa. Sinun pitäisi ottaa nuo antibiootit."

"Olen kunnossa... haluan vain nukkua."

"Jos kuumeesi ei laske, se kuluttaa sinua vain enemmän. Olet tulikuuma."

"Sinäkin olet melkoisen lämmin."

Nezumi huokaisi syvään ja mutisi hajamielisesti.

"Ihmiset ovat lämpimiä eläessään."

Hän jäi paikoilleen, eikä aikaakaan, kun hänen hiljaisen, vakaan hengityksensä pystyi kuulemaan. Ennen kuin tajusinkaan olin itsekin vaipunut uneen hänen kuumeisen ruumiinsa levätessä yhä käsissän.

Kun heräsin seuraavana aamuna, Nezumi oli poissa. Skottiruudullinen paita, pyyhe ja ensiapulaukku olivat kadonneet hänen mukanaan.

- - 1. LUVUN LOPPU - -

2. luku ---->

No. 6 - Vol. 1 Ch. 1 (b)

Jatkoa Osalle A

T/N: No. 6 kuuluu Asano Atsukolle. [Selitykset hakasulkeissa, pienempänä ja sinisellä!]

--------------------------

"Älä liiku", hän sanoi.

Hän oli lyhyempi kuin minä. Tukehtuen hänen allaan, yritin väkisin katsoa häntä silmiin. Ne olivan tummat, silti samaan aikaan vaalean harmaat. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista väriä. Hänen sormensa tiukensivat otettaan. Poika ei näyttänyt yhtään vahvalta, silti olin täysin kykenemätön liikkumaan. Se ei ollut mitään, mihin normaali ihminen kykenesi.

"Ymmärrän", kykenin henkäisemään. "Olet tottunut tekemään tätä."

Harmaa silmäpari ei räpäyttänytkään. Katseen yhä herkeämättä ne muuttuivat rauhallisiksi kuin lempeä meren pinta, enkä pystynyt näkemään uhkaavaa, pelokasta tai murhaavaa aikomusta niistä. Ne olivat hyvin hiljaiset silmät. Pystyin tuntemaan oman paniikkini laantuvan.

"Hoidan sinun haavasi", sanoin huuliani nuollen. "Olet loukkaantunut, etkö olekin? Minä hoidan sen."

Pystyin näkemään oman heijastukseni tunkeilijan silmistä. Hetken aikaa minusta tuntui, kuin ne voisivat imaista minut. Siirsin katseeni alas ja toistin itseäni.

"Minä hoidan haavan. Meidän täytyy pysäyttää verenvuoto. Hoitaa. Ymmärräthän mitä sanon?"

Ote kurkkuni ympäriltä hellitti hivenen.

"Shion."

Äitini ääni kantautui sisäpuhelimesta. "Sinulla on ikkuna auki, eikö olekin."
Imin ilmaa sisääni. Voin hyvin. Kaikki oli hyvin, vakuutin itselleni. Voisin puhua normaalilla äänellä.

"Ikkuna? ...ai, joo, se on auki."

"Vilustut, jos et sulje sitä."

"Tiedän."

Pystyin kuulemaan äitini nauravan toisessa päässä.

"Okei, tajusin... ai niin, äiti?"

"Mitä?"

"Minulla on raportti kirjoitettavana. Voitko jättää minut hetkeksi rauhaan?"

"Raportti? Eikö sinun lahjakkaiden oppikurssisi vasta alkanut?"

"Häh? Ai... no, minulla on paljon toimeksiantoja tehtävänä."

"Vai niin... älä rasita itseäsi. Tule alakertaan päivällisaikaan."

Kylmät sormet siirtyivät pois kurkultani. Ruumiini oli vapaa. Venytin kättäni laittaakseni ilmatilanvalvontajärjestelmän uudelleen päälle. Pidin huolen, että jätin turvajärjestelmän pois päältä. Jos en olisi tehnyt niin, se olisi havainnut tunkeilijan vieraana paikallaolijana ja laukaissut läpitunkevan hälytyksen. Jos henkilö tunnistettaisiin oikeutettuna No. 6:n asukkaana, tätä ei tapahtuisi, mutta en voinut kuvitellakaan tämän likomärän tunkeilijan omaavan kansalaisoikeuksia.

Ikkuna sulkeutui ja lämmin ilma ryhtyi kiertämään huonetta. Harmaasilmäinen tunkeilija lyyhistyi toiselle polvelleen ja nojautui vuodetta vasten. Hän päästi pitkän, syvän huokauksen. Hän oli heikentynyt huomattavasti. Otin esiin ensiapulaukun. Ensimmäiseksi kokeilin hänen pulssinsa, sitten revin hänen paitansa auki ja aloin puhdistamaan haavaa.

"Tämä..."

En voinut kuin tuijottaa. En ollut tuttu tämän tyyppisen haavan kanssa. Se oli viiltänyt auki pintanaarmun olkanivelen lihaan.

"Ampumahaava?"

"Joo." Se oli rento vastaus. "Se ei aivan osunut. Mikä on termisi tälle? Pintanaarmu?"

"En ole asiantuntija. Olen yhä opiskelija."

"Lahjakkaiden oppikurssilla?"

"Ensi kuusta lähtien."

"Vau. Korkea ÄO vai?"

Hänen äänessään oli vivahdus sarkasmia. Nostin katseeni haavasta ja katsoin häntä silmiin.

"Pilkkaatko minua?"

"Pilkkaanko? Kun sinä hoidat minua? En ikinä. Joten mihin olet erikoistunut?"

 Kerroin olevani erikoistunut ekologiaan. Minut oli juuri hyväksytty lahjakkaiden oppikurssille. Ekologia. Sillä oli vähiten tekemistä ampumahaavojen hoidon kanssa. Ensimmäinen kokemukseni. Se oli vähän jännittävää. Katsotaanpa, mitä minun täytyy tehdä ensimmäiseksi? Desinfioida, sitoa... aivan, minun täytyy pysäyttää vuoto.

"Mitä sinä teet?"

Hän tuijotti, kun otin ruiskun desinfiointipakista ja nielaisin.

"Paikallispuudutus. Okei, nyt mennään."

"Odota, odota hetki. Sinä aiot jähmettää sen, ja sitten mitä?"

"Omepelen sen."

Ilmeisesti olin sanonut tämän sellainen virne naamalla, että näytin nauttivani tilanteesta erittäin paljon. Sain tietää siitä paljon myöhemmin.

"Ompelet sen! Voiko enää tehdä yhtään alkukantaisemmin?"

"Tämä ei ole sairaala. Minulla ei ole huippulaitteistoa, ja sitä paitsi, minusta jo itse ampumahaava on melko alkukantainen."

Rikollisuus kaupungissa oli äärimmäisen lähellä nollaa. Kaupunki oli turvallinen, eikä tavallisen kansalaisen tarvinnut kantaa asetta. Jos he kantoivat, se oli ainoastaan metsästystä varten. Sääntöjen mukaan kahdesti vuodessa oli metsästyskausi. Vanhanajan tuliaseet roikkuen olkapäillä, harrastajat rohkenivat pohjoisille vuorille. Äiti ei pitänyt heistä. Hän sanoi, ettei ymmärtänyt, kuinka ihmiset pystyivät tappamaan eläimiä huvikseen, eikä hän ollut ainoa. Säännöllisissä laskennoissa 70 % kaupunkilaisista ilmaisivat tyytymättömyyttä metsästykseen urheilumuotona. Viattomien eläin-parkojen tappaminen - kuinka väkivaltaista, kuinka julmaa...

Mutta vertavuotava hahmo edessäni ei ollut kettu eikä peura. Se oli ihminen.

"En voi uskoa sitä", mutisin itsekseni.

"Uskoa mitä?"

"Että on ihmisiä, jotka ampuvat toisia ihmisiä... ellei... älä sano, että joku metsästysklubista ampui sinua vahingossa?"

Hänen huulensa kiertyi. Hän hymyili.

"Metsästysklubistako? No, luulen, että heitä voi sanoa siksi. Mutta he eivät ampuneet vahingossa."

"He tiesivät ampuvansa ihmistä? Se on lainvastaista."

"Onko? Ketun sijaan he vain sattuivat metsästämään ihmistä. Ihmisjahtia. En usko, että se on lainvastaista."

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että on metsästäjiä ja metsästettyjä."

"En ymmärrä mitä tarkoitat."

"Arvelinkin, ettet ymmärtäisi. Ei sinun tarvitse ymmärtää. Eli siis, aiotko tosiaan pistää minua neulalla? Eikö sinulla ole spray-puudutusta tai jotain?"

"Olen aina halunnut yrittää pistämistä."

Desinfioin haavan ja laitoin puudutusaineen ruiskeella haavoittuneen alueen ympärille. Käteni tärisi hieman hermostumisesta, mutta jotenkin se meni sujuvasti.

"Sen pitäisi puutua pian ja sitten -"

"Aiot ommella sen."

"Joo."

"Onko sinulla yhtään kokemusta?"

"Ei tietenkään ole. En ole lääketieteellisessä. Mutta tiedän perusteet haavan ompelusta. Näin siitä videossa."

"Vai perusteet..."

Hän veti syvään henkeä ja katsoi suoraan kasvoihini. Hänellä oli kapeat, verettömät huulet, kuoppaposket ja kalpea, rutikuiva iho. Hänellä oli sellaisen ihmisen kasvot, joka ei ollut elänyt kunnollista elämää. Hän tosiaan näytti aivan kuin eläinuhrilta, jota oli lähiaikoina ajettu takaa loppuun uuvutettuna, ilman paikkaa johon paeta. Mutta hänen  silmänsä olivat erilaiset. Ne olivat tunteettomat, mutta pystyin tuntemaan niistä peräisin olevan raivokkaan voiman. Oliko se elinvoimaisuutta? Minä ihmettelin. En ollut koskaan eläissäni nähnyt ketään, jolla oli näin mieleenpainuvat silmät. Ja nuo silmät tuijottivat minua rävähtämättä.

"Olet outo."

"Miten niin?"

"Et ole edes kysynyt nimeäni?"

"Ai joo. Mutta en ole esitellyt itseänikään."

"Shion, eikö? Niin kuin se kukka?" [Shion/嫁菜] Asteri japaniksi]

"Joo. Äitini pitää puista ja villikukkasista. Entäpä sinä?"

"Nezumi." [rotta/hiiri]

"Häh?"

"Minun nimeni."

"Nezumi... ei se ole niin."

"Mikä ei ole?"

Tuo silmienväri ei kuulunut millekään rotalle. Se oli jotain elegantimpaa. Kuten... taivas juuri ennen aamunkoittoa - eikö se näyttänytkin siltä? Punastuin nolostuneena huomatessa itseni lausuvan jonkinlaista runoa. Kohotin määrätietoisesti ääntäni.

"Aivan, nyt teen sen."

Muista ompelun perusaskeleet, käskin itseäni. Tee kaksi tai kolme tukevaa pistoa ja käytä niitä tukena tehdäksesi jatkuvaa ommelta... tämä täytyy tehdä äärimmäisellä huolella ja tarkkuudella... kun kyseessä on jatkuva ommel...

Sormeni tärisivät. Nezumi katsoi sormenpäitäni hiljaisuuden vallitessa. Olin hermostunut, mutta myös vähän innoissani. Olin tekemässä sitä käytännössä, mikä oli vain kirjatietoa. Se oli piristävää.

Ompelu valmis. Painoin palan puhdasta sideharsoa haavan päälle. Hikipisara valui alas otsaani.

"Joten sinä olet fiksu."

Nezumin otsa oli myös kostea hikoilusta.

"Olen vain näppärä käsistäni."

"Etkä vain käsistäsi. Nuo aivosi. Olethan vasta kaksitoista? Ja olet menossa lahjakkaiden oppikurssille korkeimpaan koulutuslaitokseen. Olet supereliitti."

Tällä kertaa ei kuulunut sarkasmin vivahdusta. Eikä myöskään yhtään merkkiä syvästä kunnioituksesta. Laitoin ääneti pois likaisen sideharson ja välineet.

Kymmenen vuotta sitten minut sijoitettiin korkeimmalle kaupungin älykkyystutkimuksissa kaksivuotiaille. Kaupunki tarjoaa kelle tahansa, joka sijoittuu parhaiten taidoissa tai atleettisissa kyvyissä, parhaan toivottavan koulutuksen. Kymmenenvuotiaaseen asti osallistuin tunneille viimeisimmillä laitteistoilla varustetussa ympäristössä, itseni kaltaisten luokkatoverien joukossa. Listaa pitävien ammattiohjaajien silmien alla meille annettiin vakaa ja perusteellinen perusopetus, jonka jälkeen meille jokaiselle tarjottiin oma joukko ohjaajia auttamaan suuntautumaan jokaiselle sopivalle erikoisalalle. Siitä päivästä, kun minut tunnustettiin parhaiten sijoittuneeksi, tulevaisuuteni oli taattu. Se oli järkähtämätön. Pieni voima ei saisi sitä murenemaan. Ainakin niin sen piti olla.

"Vaikuttaa mukavalta sängyltä", Nezumi mutisi nojaten yhä siihen.

"Voit käyttää sitä. Mutta vaihda ensin vaatteesi."

Heitin puhtaan paidan, pyyhkeen ja antibioottilaatikon Nezumin syliin. Ja sitten, hetken mielijohteesta, päätin tehdä kaakaota. Minulla oli tarpeeksi perus ruoanlaittolaitteita huoneessani tehdäkseni yhden tai pari lämmintä juomaa.

"Ei aivan muodikas, vai mitä?" Nezumi nuuski nyppiessään skottiruudullista paitaa.

"Parempi kuin likainen paita, joka oli revitty ja veren peitossa, jos minulta kysytään."

Ojensin hänelle höyryävän kaakaomukin. Ensimmäistä kertaa sinä iltana näin jotakin hänen silmissään, mikä näytti tunteiden pilkahdukselta. Mielihyvää. Nezumi siemaisi suullisen ja mutisi pehmeästi - hyvää.

"Se on hyvää. Parempaa kuin ompelusi."

"Ei ole reilua vertailla noin. Minusta se meni melko hyvin ensimmäiseksi kerrakseni."

"Oletko aina tuollainen?"

"Häh?"

"Jätätkö itsesi aina avoimeksi? Vai onko se normaalia teille kaikille petrimalja-eliiteille olla vailla itsesuojeluvaistoa?" Nezumi jatkoi, pidellen mukia molemmissa käsissään.

"Pärjäättekö te aivan hyvin ilman, että tunnette yhtään vaaraa tai pelkoa tunkeilijoita kohtaan?"

"Tunnen minä vaaran. Ja pelkoa myös. Pelkään vaarallisia asioita, enkä halua olla missään tekemisissä niiden kanssa. En ole myöskään tarpeeksi naiivi uskomaan, että joku joka tulee toisen kerroksen ikkunan läpi, on kunniallinen kansalainen."

"Miksi sitten?"

Hän oli oikeassa. Miksi? Miksi minä hoidin tämän tunkeilijan haavan ja jopa annoin hänelle kuumaa kaakaota? En ollut kylmäverinen hirviö, mutta en ollut myöskään tarpeeksi täynnä myötätuntoa ja hyvää tahtoa ojentaakseni auttavan käteni kenelle tahansa haavoittuneelle. En ollut pyhimys. Vihasin olla tekemisissä hässäköiden ja erimielisyyksien kanssa. Mutta olin laskenut tämän tunkeilijan sisään. Jos kaupungin viranomaiset saisivat tietää, olisin pulassa. He saattaisivat nähdä minut jonakuna ilman tervettä järkeä. Jos niin tapahtuisi...

Silmäni kohtasivat harmaan parin. Tuntui kuin voisin nähdä niissä pilkahduksen naurua. Aivan kuin ne voisivat nähdä suoraan lävitseni, näkisivät kaiken mitä mietin ja nauraisivat minulle. Puristin vatsaani ja mulkoilin häntä takaisin.

"Jos olisit joku iso, agressiivinen mies, olisin käynnistänyt hälytyksen välittömästi. Mutta olit lyhyt ja näytit tytöltä ja olit juuri pyörtymässä. Joten... joten päästin hoitaa sinut. Ja..."

"Ja?"

Ja silmäsi olivat oudon väriset, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ne vetivät minua puoleensa.

"Ja... Ja halusin itse asiassa nähdä, millaista haavojen ompeleminen oli."

Nezumi kohautti olkiaan ja valutti loput kaakaostaan. Pyyhkiessään suutaan kämmenselällään hän juoksutti kämmentään lakanoiden läpi.

"Voinko oikeasti nukkua?"

"Toki."

"Kiitos."

Se oli ensimmäinen kiitollisuuden sana, jotka kuulin sen jälkeen, kun hän oli tullut huoneeseeni.

JATKUU: OSA C